1.1.4 Citizen Deaf - viittomakielten mediahistoriaa

Ensimmäinen mahdollisuus multimodaalisen viestintäteknologian kehittämiseksi alkoi valistuksen, teollisten vallankumousten ja elokuvateknologian ansiosta, sillä elokuva on toimiva teknologia viittomakielen tallentamiseen. Elokuvan avulla saa valokuvaa paremmin näkyviin viittomakielen foneemin merkitykselle tärkeän liikkeen, sen suunnan, paikan ja keston. Esimerkiksi Elokuvantajussa ja vuonna 2003 julkaistussa SUVI - viittomakielen verkkosanakirjassa viittomat esitetään videoleikkeinä (SUVI 2003). Hahmottelen tässä luvussa teollisten vallankumousten ja elokuvateknologian esimerkkien sekä valistuksen ajan kasvatusihanteiden avulla historiallista perspektiiviä inklusiivisen tuotekehittelyn tavoitteelleni.

Kuurot katsojat ovat oletettavasti innostuneet ensimmäisistä julkisista elokuvaesityksistä. Salmi (1993, 76) mainitsee esimerkin tekniikan ja kulttuurin vuorovaikutuksesta vuodelta 1907, jolloin Helsingin kuurojen yhdistys palkittiin Maailman Ympäri -elokuvateatterin julistamassa käsikirjoituskilpailussa. “Hephata” Nordstedtin Kuuromykkien laulu ei päässyt tuotantoon asti ja voittoisa käsikirjoituskin on kateissa. Yhdysvaltain kansallinen kuurojen liitto (National Association of the Deaf, NAD) tuotti vuosina 1910-1921 yli kaksitoista elokuvaa, joissa oli viittomakielisiä runoja, tarinoita ja luentoja (Schuchman 1988, 21). Kuurot työskentelivät myös elokuvateollisuudessa yhdessä kuulevien kanssa. John S. Schuchman (1988, 23) luettelee viisi kuuroa näyttelijää, jotka työskentelivät Hollywoodin elokuvateollisuudessa ennen äänielokuvan läpimurtoa. Heistä tunnetuin on Charles Chaplinin elokuvissa näytellyt kuvataiteilija Granville Redmond (Stern 2003).

Suomen viittomakielinen yhteisö syntyi 1800-luvulla, jolloin Ruotsissa kuurojen koulua käynyt Carl Oscar Malm (1826-63) perusti Suomen ensimmäisen kuurojenkoulun 1846 Porvooseen tukijanaan mm. J.L. Runeberg (1804-77). Malm käytti ruotsalaista viittomakieltä, joka oppilaiden kautta levisi ja kehittyi suomalaiseksi viittomakieleksi. Suomalainen kuuro valokuvaaja Maria Hirn (1840-1923) oivalsi viittomakielisen yhteisön jäsenenä valokuvauksen hyödyllisyyden kuuroille ja viittomakielelle (kuvio 2). Hirn aloitti valokuvaamisen 1860-luvun lopulla ja otti vuosina 1907-1910 yli tuhat henkilökuvaa viittomakielen kuvasanakirjaa varten (Suomen valokuvataiteen museo 2003). Viittomien esittäminen valokuvina on vaikeaa ja Hirn (1910-16) käytti liikettä ilmaisevia graafisia elementtejä, sillä vasta sormenpäiden liike auttaa ymmärtämään viittoman merkityksen (Poizner & al. 1987, 25). Samoin esimerkiksi kirjan muodossa julkaistuissa teoksissa Dictionary of British Sign Language (1992) ja Suomalaisen viittomakielen perussanakirja (1998) käytetään nuolia liikkeen ilmaisemiseksi.

Edellisen perusteella voisi perustellusti olettaa, että viittomakielinen yhteisö olisi osallistunut tehokkaasti elokuvailmaisun kehittämiseen. Miksei siis elokuvateknologiaa otettu laajamittaisesti kuurojen opetuksen käyttöön jo sata vuotta sitten, kun se Ranskassa keksittiin (Cook 1990, 14-19)? Olihan samassa maassa organisoitu viittomakielinen kuurojen opetus jo sata vuotta ennen elokuvan keksimistä (Lane 1984, 228). Laddin (2003, 53) lailla voi ihmetellä sitä, miksei ole olemassa laajaa viittomakielistä elokuvakulttuuria ja tunnettuja kuuroja elokuva- ja mediataiteilijoita?

Ensimmäinen syy lienee ajoituksessa, sillä kuurot ja kuulevat eivät nähtävästi kohdanneet oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Vuonna 1878 Palo Altossa - noin sata vuotta ennen Xerox PARCin käyttöliittymäinnovaatioita - Eadweard Muybridge (Edward James Muggeridge, 1830-1904) vangitsi laukkaavan hevosen liikkeen 12 kameralla. Seuraavana vuonna Muybridge käytti 24 kameraa ja liikkeen vaiheet tallentuivat vielä paremmin. Kuvia nopeassa tahdissa kronofotografioina esittämällä ne näyttivät liikkuvan (Kurki 1995). Muybridge sovelsi uutta teknologiaa, mutta aluksi hänen kuviaan ei uskottu ja niitä pidettiin esteettisesti rumina (Burch 1990, 11). Katsojien lienee ollut vaikea luopua mielensä myyttisistä hevoskuvista ja sovittaa uusi näköhavainto osaksi opittuja tietorakenteita oppimisessa esiintyvän psykologisen vastuksen vuoksi (Honkela, Leinonen, Lonka & Raike 2000). Viihdyttäjä ja keksijä Muybridge kohtasi saman minkä moni uuden havainnon tehnyt tutkija. Aivot eivät hevin luovu tutusta todellisuuden representaatiosta.

Jäänee silti arvoitukseksi, miten viittomakieliset valokuvaajat, taiteilijat ja opettajat olisivat ehkä kokeneet Muybridgen esitykset. Sen sijaan vain sattuma lienee estänyt, ettei elokuvan keksijä ole Louis Aimé Augustin Le Prince (National Museum of Photography, Film & Television 2004), joka oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Russell Naughton (2004) on julkaissut Kilburn Scottin esseen The Pioneer Work of Le Prince in Kinematography WWW-muodossa. Scott (1923) esittelee Le Princen vuoden 1886 patenttihakemuksen kameralle, jolla pystyi sekä onnistuneesti valottamaan monta kuvaa samasta liikkuvasta kohteesta tai kohteista että toistamaan liikkeen oikeassa järjestyksessä. Ranskalaissyntyisen Le Princen vaimo oli taideopettajana New Yorkin kuurojen oppilaitoksessa (The Institute for the Deaf) ja Le Prince sai käyttää oppilaitoksen työpajaa. Perheen tyttären muistiinpanojen mukaan Le Prince esitti kameralla kuvattuja liikkuvia kuvia ensimmäisen kerran juuri kuurojen oppilaitoksessa. Scott (1923) ei mainitse, olivatko kuvat viittomista. Emme myöskään tiedä, avustiko kukaan oppilaitoksen kuuroista opiskelijoista tai henkilökunnan jäsenistä Le Princeä.

Toinen selitys on äänielokuvan keksiminen, mikä vähensi kuurojen kontakteja kuulevaan valtaväestöön myös elokuvateattereissa (Schuchman 1988, 37). Kömpelön äänitystekniikan vuoksi elokuvissa siirryttiin tarkoissa asemissa puhumiseen entisen visuaalisen ja toiminnallisen ilmaisun sijasta, mikä oletettavasti vähensi kuurojen katsojien mielenkiintoa elokuvia kohtaan. Elokuvien saavutettavuus kuurojen kannalta katosi muutaman vuoden aikana (Padden & Humphries 1988, 63; Schuchman 1988, 23-24, 42-52). Samalla hävisi mahdollisuus osallistua tuotantoon ja oppia elokuvailmaisua työn kautta.

Ajoitus ja äänielokuva eivät kuitenkaan vielä riitä selitykseksi siihen, miksei meillä ole arkistoittain viittomakielisiä elokuvia tai miksei mykkäelokuvan historia tunne sadoittain kuuroja näyttelijöitä ja elokuvaajia. Pierre Bourdieun (1984) kenttäteoria sekä Laddin (2003) etnografinen tutkimus Deaf Culture: In Search of Deafhood ja Lanen (1984) historiallinen tutkimus When the Mind Hears - A History of the Deaf auttavat jonkin verran ymmärtämään valistuksen aikana alkanutta prosessia, joka lopulta loi esteitä kuurojen osallistumiselle niin elokuvatuotantoon kuin koulutukseen. Koulutus- ja tutkimusresurssien kasvu 1800-luvulla loi kuurojen opetuksen sosiaalisen ja tieteellisen kentän, jonka hallinnasta syntyi kamppailu, ja kentän valtasivat audiologisen paradigman tuella kuulevat ammattilaiset. Visuaalinen viittomakieleen perustuva paradigma määriteltiin arvottomaksi, joten kuuroilta opettajilta ja muilta ammattilaisilta vietiin mahdollisuus toimia niin kuurojen opetuksessa kuin elokuvatuotannossa (Bourdieu 1985, 105-110; Ladd 2003; Lane 1984).

Kuurojen opetuskokeiluja on dokumentoitu 1500-luvulla Espanjassa, mutta sitä aiemmasta opetuskäytöstä ei ole löydetty dokumentteja (Anhava 1998, 208; Schein & Stewart 1995, 10-11). Kuuroista on toki mainintoja raamatussa ja muissa teksteissä (Ladd 2003, 75-95) mutta kuurojen opetuksesta kiinnostuttiin vasta 1700-luvun valistuksen aikana, jolloin älyllinen mielenkiinto kohdistui kaikkeen eksoottiseen ja poikkeavaan (Allin 1999). Ennen valistusta eurooppalaiset kuurojen yhteisöt toimivat yhteiskunnan ulkopuolella (Schein & Stewart 1995, 14). Valistus ja 1700- ja 1800-lukujen teolliset vallankumoukset edistivät huomattavasti kuurojen koulutusta ja asemaa yhteiskunnassa Ladd 2003, 102-113). Esimerkiksi sähkövalo mahdollisti kuurojen kokoontumisen ja työnteon vuorokaudenajasta riippumatta. Sivistyneistö huomasi nopeasti viittomakielen edut, ja tutkimishalu yhtyi käytännöllisiin tavoitteisiin kouluttaa työvoimaa teollisuuteen. Työnantajia lienee innoittanut myytti ”hiljaisista kuuromykistä”, jotka eivät lörpöttele kuulevien lailla. Kouluissa ja tuotantolaitoksissa kuurot saivat mahdollisuuden ajatustenvaihtoon, joka on edellytys kollektiivisen älyn kehittymiselle. Työstä ansaitulla palkalla pystyi puolestaan osallistumaan muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan ja vuorovaikutukseen.

Viittomakielisen opetuksen synty valistuksen aikana on esimerkki siitä, miten innovaation tulee tapahtua otolliseen aikaan. Organisoituun viestintään ja hajautettuun kognitioon kykenevät kuurojen yhteisöt ja verkostot syntyivät vasta 1700-luvun loppupuolen jälkeen ranskalaisen vuosina 1712-1789 eläneen Charles-Michel de l'Epéen työn pohjalta. Epée huomasi pystyvänsä opettamaan kirjoitettua ranskaa viittomakielen avulla kahdelle kuurolle tytölle, samalla periaatteella kuin hän itse oli oppinut latinaa ranskan avulla. Tästä havainnosta alkoi ura kuurojen opettajana ja koulu aloitti toimintansa 1755. Epéen kuolinvuonna 1789 Ranskan kansallinen vallankumousneuvosto otti kuurojen koulun valvontaansa turvaten näin viittomakielisen metodin jatkumisen (Lane & Philip 1984, 49-50). Epéen oppilaat perustivat tusinan verran kuurojen kouluja eri puolille Eurooppaa. Schein ja Stewart (1995, 14) huomauttavat, että Epée loi kuurojen jo olemassa olleille pienyhteisöille mahdollisuuden laajentumiseen. Koulujärjestelmä loi verkoston, jonka kautta kuurojen kollektiivinen älykkyys levisi kaikkialle yhteiskuntaan, yksittäisten kuurojen koulujen toimiessa verkoston solmuina. Vastaava yhteisöllinen prosessi, kyky luoda toimiva kieli vain yhden sukupolven aikana, dokumentoitiin lähes kaksisataa vuotta myöhemmin 1980-luvulla Nicaraguassa (Kegl 1994; Shepard-Kegl 2003).

Liikkuvan kuvan tekniikka oli 1800-luvun lopulla valmis ja kuurojen saatavilla, mutta paradoksaalisesti valistuksesta alkaneen suotuisan prosessin - viittomakielisten kuurojen osallistumisen liikkuvan kuvan teknologian kehittämiseen - katkaisi kuurojen opettajien organisoituminen, kansainvälistyminen ja yhteistyö kuulevien opettajien kanssa. Kuurojen koulujen lisääntyminen toi uusia työpaikkoja myös kuuleville opettajille sekä teknologiasta kiinnostuneille ihmisille, mutta kuurojen yhteisöt eivät silti ehtineet perehtyä elokuvateknologiaan ajoissa. Mahdollisuus luovaan horisontaaliseen vuorovaikutukseen hankaloitui vuonna 1880 Milanon konferenssissa, jossa hyväksyttiin oralismi kuurojen opetuksen ensisijaiseksi menetelmäksi (oralismi tarkoittaa huuliltaluvun ja puheen käyttöä viestintään; Ladd 2003, 7). Tutkimusten mukaan oralismin tiukka soveltaminen vaikeuttaa esimerkiksi oppivelvollisuuden jälkeisiä jatko-opintoja (Jankowski 1997; Lane 1992; Takala 1995; Taylor & Bishop 1991). Jo Milanon konferenssia ennen paine viittomakieltä vastaan oli Päivi Rainòn (2002) mukaan noussut tasaisesti 1800-luvun loppupuolella; myös pohjoismaissa keskusteltiin apuvälinein tuetusta oralismista kuurojen opettajien tapaamisissa. Viittomametodin vaihtamisesta puhemetodiin laadittiin julkilausumia sekä pohjoismaisten kuurojenopettajien Tukholman-kokouksessa 1876 että Helsingissä 1877 pidetyssä Suomen kuuromykkäinkoulujen johtajien kokouksessa (Rainò 2002, 110; P. Rainò, henkilökohtaiset tiedonannot 18.-23.9.2002).

Milanon konferenssin päätökset ja niiden vaikutus viittomakielen käyttöön kuurojen koulutuksessa on kuitenkin toisarvoista. Olennaisinta on se, että Milanon konferenssi oli valistuksesta alkaneen suotuisan kehityskulun päätepiste, joka antaa koordinaatit vaikeasti hahmotettavalle historialliselle tapahtumasarjalle (Ladd 2003, 4). Milano 1880 on kehittynyt viittomakielisten vastamyytiksi, joka sisältämä tarina muistuttaa luostarilaitoksen romahtamista ja yliopistolaitoksen syntyä, jolloin naiset syrjäytettiin tieteellisestä työstä. Dysonin (1999) mukaan tekninen kehitys usein ”puree takaisin” (bites back) jossain muodossa, sillä yleiset teknologiset edistysaskelet aiheuttavat taka-askeleita jollain toisella kulttuurin alueella. Yhden ihmisryhmän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja vaurauden lisääntyminen johtaa helposti vähentymiseen toisen kohdalla. Esimerkiksi uskonpuhdistuksen takia Euroopan katolinen luostarijärjestelmä romahti, mutta nunnat kärsivät enemmän kuin munkit (Dyson 1999, 53). Nunnaluostarit olivat olleet lahjakkaiden naisten lähes ainoa mahdollisuus opiskella, ja esimerkiksi ensimmäinen saksalainen naislääkäri, abbedissa Hildegard Bingeniläinen (1098-1179) loi Saksassa tutkijanuran luostarilaitoksessa (Forsius 1998). Uskonpuhdistuksen jälkeinen sekularisaatio taas vahvisti yliopistolaitosta, joka tarjosi toki suojan lahjakkaille miehille, muttei enää naisille (Dyson 1999, 53). Samoin monet kuurot viittomakielisen opetuksen uranuurtajat ajautuivat vaikeuksiin ja syrjäytettiin 1800-luvun vaihtuessa 1900-luvuksi (Lane 1984, 338-376; Rainò 2000).

Kuuro kansalainen (”Citizen Deaf”) syntyi käsitteellisesti 1800-luvulla ja olisi viittomakielen avulla voinut verkottua osaksi elokuvatuotannon kulttuurisia ja taloudellisia rakenteita, mutta audiologisen tekniikan soveltamisen nopeus voitti hitaasti kehittyvän visuaalisen tekniikan ja multimodaalisen yhteistoiminnan: viittomakielisen teknologian kehittymiselle syntyi ylipääsemätön este vuosikymmenien ajaksi. Kuurot opettajat syrjäytettiin opetuksesta (Lane 1984, 376-414), mutta viittomakielet kehittyivät kuurojen yhdistyksissä (Schein & Stewart 1995, 21; Wallvik 2000), koulujen asuntoloissa (Padden & Humphries 1988, 6) ja seurakunnissa (Honkkila 2000).

Dyson (1999) huomauttaa, että osa tieteellisistä vallankumouksista nousee uusien työkalujen keksimisestä, joilla tarkkaillaan luontoa. Toiset vallankumoukset alkavat uusien käsitteiden avulla, joilla ymmärretään luontoa. Tieteelliset vallankumoukset ovat pääasiassa olleet välinevetoisia, kuten DNA:n kaksoiskierteen keksiminen tai alkuräjähdys-teoria. Myös käsitevetoisia vallankumouksia tapahtuu: 1960-luvulla muutettiin käsitys maapallon liikkumattomista mannerlaatoista kelluviksi ja liikkuviksi kivilaatoiksi. 1600-luvun tieteellinen vallankumous johti muutospaineen kautta uuteen käsitejärjestelmään ja yhteiskunnallisiin muutoksiin (Dyson 1999, 13-15).

Valistus ja teolliset vallankumoukset olivat kuuroille eräänlainen käsitevetoinen informaatiovallankumous, joka on dokumentoitu kaksikielisten kuurojen muistiinpanoina esimerkiksi Ranskassa ja Yhdysvalloissa (Lane 1984, xvi) ja Suomessa (Rainò 2000). Tämä käsitevetoinen vallankumous jatkui pienimuotoisena 1970-luvulla amerikkalaisten kuurojen tutkijoiden alkaessa käyttää Deaf-sanassa isoa alkukirjainta tarkoittaessaan kulttuurista kuuroutta (Padden & Humphries 1988, 2). Ladd (2003) painottaa kulttuurista näkökulmaa termin Deafhood avulla. Viittomakielisen opetuksen laajentuminen tarjosi mahdollisuuden oppia elokuvateknologian vaatimaa asiantuntijuutta, mutta samalla opetuksen onnistuminen mullisti käsitykset ”oppimattomista kuuromykistä”. Viittomakielisen yhteisöllä olisi siten ollut mahdollisuus osallistua kulttuuriseen elokuvateknologian kehittämiseen ja käyttämiseen, mutta audiologisen tekniikan opetuksellinen painottaminen esti osallistumisen.