1.1.5 Saavutettava teknologia - linkkejä yhteisöjen välille

Internet ja digitaaliteknologia ovat tehneet mahdolliseksi kuurojen ja kuulevien uuden käsitevallankumouksen sekä yhteistoiminnan liikkuvan kuvan ja multimodaalisten palveluiden kehittämisessä. Kuurojen kansalaisten tilanne informaatioyhteiskunnassa on samankaltainen kuin valistuksen ajan jälkeen elokuvateknologian kehittyessä: teknisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti on mahdollista lisätä viestintää ja yhteistoimintaa muiden kansalaisryhmien kanssa (Leeson 2001). Pohdin tässä luvussa edellisen luvun perusteella suljetun teknologian vaikutusta mahdollisten digitaalisten kuilujen syntymiseen ja avoimen teknologian merkitystä käyttäjäkeskeiselle tuotekehitykselle, informaation saavutettavuudelle ja luovuuden tukemiselle. Tarkastelun tavoitteena on määritellä taideteollisen design-tutkimuksen yhdeksi tehtäväksi erilaisia opiskelijoita ja oppimistyylejä tukevien yhteisöllisten opiskelumenetelmien ja -tuotteiden kehittäminen siten, ettei mitään käyttäjäryhmää suljeta pois tuotekehittelystä jonkin vallitsevan tieteellisen paradigman tai yhteiskunnallis-taloudellisten valtasuhteiden vuoksi.

Tämän tutkimuksen yleisenä tavoitteena oli edistää käyttäjäkeskeisen tuotekehittelyn keinoin korkeakouluopiskelun inkluusiota (inclusion 'sisältyminen, mukaan kuuluminen'), joka perustuu ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon, yhtäläisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin sekä lainsäädäntöön. Suomen perustuslain mukaan kansalaisten perusoikeuksiin kuuluu yhdenvertaisuus (6. §) ja erilliskohtelu (segregation) ilman hyväksyttävää syytä on syrjintää. Yhdenvertaisuuslaissa (21/2004) kielletään ikään, etniseen ja kansalliseen alkuperään, kieleen, uskontoon, vakaumukseen, mielipiteeseen, terveydentilaan, vammaisuuteen sekä sukupuoliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä. Suomalainen lainsäädäntö kokonaisuudessaan ei vaadi erillään opettamista sukupuolen, alkuperän, vammaisuuden tai muun syyn nojalla. Yksilölliset tarpeet huomioonottavassa avoimessa ja yhteisessä koulutusjärjestelmässä (Murto 1999) äidinkielen, vammaisuuden tai oppimisvaikeuden ei pitäisi olla este opiskelulle (Jokinen, Lehtomäki & Puupponen 2004).

Aikaisemmin vuorovaikutuksen ja viestinnän ongelmia on ratkaistu esimerkiksi koulutettujen kyyhkyjen ja palveluskoirien avulla, jotka molemmat ovat pohjimmiltaan yhteisöllisiä ratkaisuja vuorovaikutusta varten. Teknologian kehittämisessä ei tarvitse tietoisesti syrjiä yhtäkään kansalaisryhmää. Syrjintä voi johtua joko siitä, etteivät kehittäjät kohtaa käyttäjiä aidoissa tilanteissa tai siitä, ettei osa väestöstä voi käyttää standardiratkaisuksi kehittyvää tuotetta tai välinettä. Esimerkiksi kuurojen opetuksen apuvälineeksi Alexander Graham Bellin tarkoittama fonautografi (phonautograph) sysäsi puhelimen kehitystyön vauhtiin ja Bell esitteli puhelimen prototyypin 1876 (Lemelson Foundation 2004). Prototyypin julkaisun jälkeen aikalaiset ihmettelivät, miksi kukaan haluaisi korvata kyläilyn luuriin puhumisella. Epäiltiin myös puhelimen lisäävän naisten - muttei miesten - ”turhaa juoruilua”. Puhelimen piti yhdistää ihmisiä, mutta kehitystyö suuntautui tyydyttämään vain kuulevan valtaväestön tarpeita.

Dreyfuss (1955, 92-95) kuvaa teollisen muotoilun, käyttäjätutkimuksen ja tekniikan kehityksen vuorovaikutuksen seuraavasti: Markkinoinnin näkökulmasta puhelinverkkoon kytketty puhelin on ollut poikkeuksellinen tuote siksi, että se on osa puhelinyhtiöltä ostettavaa tai vuokrattavaa kaikenkattavaa ja integroitua palvelua. Vielä 1930-luvulla käyttäjät pyrkivät yleisesti piilottamaan puhelimen tai koristelemaan sitä, mutta jo 1950-luvulla puhelin sijoitettiin yleisesti näkyville ja mahdollisimman helposti saavutettavaan paikkaan. Puhelimen muotoilu oli siksi uudistettava, joten Dreyfuss toimi jonkin aikaa puhelinasentajan apumiehenä ja selvitti, mitä ihmiset oikeastaan tekivät puhelimen kanssa. Projekti johti täysin uuteen puhelinmalliin, joka levisi kaikkialle (Dreyfuss 1955, 92-95). Dreyfuss ei tietenkään voinut tavata yhtäkään kuuroa puhelimenkäyttäjää, joten kuuro käyttäjä ei nähtävästi edes juolahtanut mieleen hänelle eikä tutkimuksen tilanneelle Bell-yritykselle.

Puhelimesta kehittyi lopulta toisen maailmansodan jälkeen läntisten teollisuusmaiden merkittävin vuorovaikutuksen väline, mutta samalla merkittävä este kuurojen ja kuulevien yhteisöjen välille. 1950-luvulla nopeasti laajentunut puhelinverkko ja televiestinnän yleistyminen tuotti kasautuvia ongelmia kuurolle vähemmistölle. Harry G. Lang (2002) selvitti tekstipuhelintoiminnan alkua Yhdysvalloissa. Kolme kuuroa miestä aloitti 1960-luvulla kehitystyön lopulta itse ilman teollisuuden tai liike-elämän tukea. Stanford Research Instituten fyysikko Robert Weitbrecht, hammaslääkäri James Marsters ja liikemies Andrew Saks toteuttivat yhteistyön avulla tekstipuhelimen prototyypin, mutta yhteistyöhön haluton teleliikenteen monopoliyhtiö AT&T ei aluksi halunnut hyväksyä toimivaa innovaatiota. Vasta voimakkaan kampanjoinnin jälkeen kannettava ja saavutettava kuuroille sopiva puhelinjärjestelmä otettiin käyttöön (Lang 2002).

Simeon Keates ja John Clarkson (2003, 89) huomauttavat, että synnynnäinen poikkeavuus muusta populaatiosta vaikuttaa selvästi elämänkatsomukseen ja odotuksiin. Suunnittelijoiden ja päättäjien olisikin ymmärrettävä, että ihmiset voivat odottaa tuotteilta täysin erilaisia asioita. Vähemmistöselitys ei silti päde esimerkiksi tapauksessa, jolloin AT&T-yhtiö 1950-luvun lopulla esti tekstipuhelinta merkittävämmän innovaation liiketoimintansa kannalta ”järjettömänä”. Yhtiö nimittäin torjui valtaväestöön kuuluvan tutkija Paul Baranin ehdotuksen avoimesta, hajautetusta ja digitaalisesta informaatioverkostosta, josta myöhemmin kehittyi Internetin historiaan liittyvä myytti ydinsodan kestävästä viestintäjärjestelmästä (Barabási 2002, 144-145).

Kulttuurievoluutio on vuorovaikutteista oppimista ja innovaatioiden luomista (Dreyfuss 1955, 17; Nelson 2000; Tomasello 1999, 10-12). Innovaatiot ovat perustuneet lainattuihin keksintöihin, mikäli maantieteellisiä ja ilmastollisia esteitä ei ole (Diamond 1997, 254). Neoliittinen vallankumous noin 13000 vuotta sitten laukaisi sivilisaatioiden kehittymisen. Sadon varastointi, verotus ja varallisuuden kasvu synnyttivät tarpeen tietokantoihin, mikä edisti kirjoituksen keksimistä ja johti historiaan; tallennettiin eli koodattiin puhuttu kieli symbolien avulla. Kirjoituksen eli informaation tallentamisen ja siirtämisen teknologia on puolestaan aina muokannut kulloistakin kirjoitusjärjestelmää ja kielen koodausta sekä suojausta. Märkä savi, papyrus, nahka, marmori, filminauha ja tietokoneen näyttö ja kovalevy vaativat erilaista tekniikkaa, koodausta ja visuaalisia ratkaisuja. Papyrus ja pergamentti olivat mullistavia keksintöjä, koska niiden avulla informaation siirtäminen onnistui helpommin kuin edeltäneiden tekniikoiden avulla, mutta samalla tehokkaampi ja helpompi tapa siirtää informaatiota pakotti kehittämään sisällön ja tallennusvälineen suojausta (Siivola 2000; Singh 1999). Informaation salaus ja suljettu teknologia liittyy olennaisesti viestinnän historiaan ja Dan Brown (2003) kuvaa tätä fiktion keinoin romaanissaan Da Vinci-koodi (Da Vinci Code).

Edellisessä luvussa kuvasin sitä, miten tärkeää vähemmistöjen edustajien on osallistua tuotantoelämään ja informaation koodaukseen esimerkiksi elokuvateknologian avulla. Vain siten syntyy aitoja verkostoja, joiden kautta voi vaikuttaa teknologian kehittymiseen (Nelson 2000). Castellsin (1998, 161-165) mukaan niukkojen resurssien aikana vähemmistöjen syrjintä yleistyy, mikä jakaa ihmisiä tuottajiin ja kuluttajiin myös viestinnässä ja opiskelussa. Tuotannon ja kulutuksen polarisoituessa vähemmistöjen edustajat syrjäytyvät tuottajien joukosta (Castells 1996, 3), mikä synnyttää ”informationaalisen kapitalismin (informational capitalism) mustia aukkoja” sekä yhteistoimintaa vaikeuttavia digitaalisia kuiluja (digital divide; Digital Divide Network 2005; Numminen 2003), joita voidaan verrata vuoristojen, autiomaiden ja valtamerten kaltaisiin esteisiin (Lyman 2001). Nykyisin uhan kulttuurievoluutiolle ja teknologian kehittämiselle muodostaa teknologian monopolisointi, tuotteiden patentointi ”varmuuden vuoksi” sekä suljettu ohjelmistoteknologia ja taloudellisen tehokkuuden vaatimuksien leviäminen kulttuurin eri alueille (Korten 1997, 25-75, 244-253, 325). Samalla vähemmistöihin kuuluvien opiskelijoiden mahdollisuudet luovuuteen vähenevät, mikäli he joutuvat eristetyiksi tuotannosta osaksi kulutusyhteiskunnan (Bauman 1998, 79-85) kulutusverkkoa. Tämä ei ole edes talouden kannalta järkevää, kuten Yhdysvalloissa huomattiin 1990-luvulla laskettaessa kuurouden kustannuksia: maan 350 000 viittomakielistä kansalaista ansaitsivat noin 30 prosenttia keskimääräistä amerikkalaista vähemmän (Marttila ym. 1995, 42). Vähän ansaitseva ei ole edes hyvä kuluttaja.

Nykyisin digitaalisen viestintäteknologian kehittäminen on tärkein tapa kehittää yhteisöjen välistä viestintää. Castells (1996, 32) väittää televiestintäteknologioiden kehittyneen 1970-luvulta lähtien kolmessa vaiheessa: 1) tehtävien automatisointi (automation of tasks), 2) käyttökokeilut (experimentation of uses) ja 3) sovellusten uudistaminen (reconfiguration of applications). Kahdessa ensimmäisessä vaiheessa käyttäjät oppivat käyttämällä valmiita tuotteita (learning by using). Kolmannessa vaiheessa käyttäjät oppivat tekemällä itse (learned technology by doing) löytäen uusia sovelluksia, kuten Weitbrecht, Marsters ja Saks kehitelleessään tekstipuhelimen prototyyppiä.

Informaatioverkkojen avulla voidaan kehittää teknologian kehittämiseen soveltuvaa kollektiivista älyä ja yhteisöllistä osaamista (Hakkarainen, Lonka & Lipponen 1999, 160-161). Samalla syntyy uusia taitajaryhmiä (Castells 1997, 134-242), joita ennen sähköön perustuvaa teknologiaa olivat esimerkiksi kyyhkyjen kasvattajat, myöhemmin 1960-luvulla tekstipuhelimen suunnittelijat sekä nykyisin konseptisuunnittelijat, tuottajat ja viittomakielisen verkko-oppimateriaalin tekijät. Luigi Luca Cavalli-Sforzan (2001, 206-207) ja Dysonin (1999, 48-49) mielestä viestintäjärjestelmät sekä tietokoneet ja -verkot ovat ihmismielen vahvistajia ja laajennuksia. Maalaustaide, runous, valokuvaus ja elokuvaus ovat olennainen osa valtavaa kollektiivista muistiamme (Wenders 1991, 87). Siten kollektiivista älyä lisäävän informaatioteknologian ja kollektiivista muistia lisäävien taiteiden avulla voidaan ylittää esimerkiksi opiskelijan aistimiin liittyviä esteitä.

Uskon ohjelmistojen yhteisöllisen kehittämisen tukevan inkluusiota. Taitavat käyttäjät ovat osa teknologiaa, kuten GNU/Linux-järjestelmän (Stallman 2003) ja Apache-projektien kohdalla (Stein & al. 2004). Virtuaalisia yhteisöjä muodostavia koodaajia, hakkereita ja suunnittelijoita voi verrata muusikoihin, kirjailijoihin ja elokuvantekijöihin kulttuurin kehittäjinä ja muistin luojina. Musiikki, kirjallisuus ja elokuvataide ovat aina kehittyneet toisilta tekijöiltä lainattujen teemojen, rakenteiden ja tarinoiden avulla. Avoin lähdekoodi (open source) ja vapaa ohjelmisto (free software) hyödyntävät kielen tavoin kollektiivista älyä, kulttuurista vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa (Ghosh 2002; Manner 2001). Avoin lähdekoodi opitaan ja sitä kehitetään vuorovaikutuksessa yhteisön kanssa. Koodaajien kyky kehittää lähdekoodin avulla ohjelmia on kuin kuurojen lasten kyky luoda yhteinen viittomakieli (Shepard-Kegl & Shepard-Kegl 2003) tai muusikoiden kyky kehitellä vanhoista teemoista uusia teoksia.

Yhteisöllisesti kehitetyt tuotteet voivat olla joustavia kuin luonnollinen kieli. Avoimen lähdekoodin avulla käyttäjät saavat - tai ottavat - vallan ja vastuun teknologian kehittämisessä (Forrest 2000). Suljettu kieli- tai sävelsysteemi olisi absurditeetti, mutta ohjelmistokehityksessä suljettu lähdekoodi otetaan usein korkeakouluissakin käyttöön sen vaikutuksia syvemmin pohtimatta. Digitaaliset kuilut voidaan ylittää soveltamalla saavutettavaa teknologiaa kunkin opiskelijan yksilöllisiin tarpeisiin. Tällöin Internet toimii valtavana kumulatiivisena palautesilmukkana jakautuen pienempiin silmukoihin, joissa innovaatioiden ja niiden käytön välillä on toimiva yhteys.

Kulttuurievoluutio ja teknologia muodostavat termostaattimaisia palautesilmukoita, jolloin käyttämällä saatu informaatio yhteisöllisen tavoitteen ja vallitsevan nykytilan erosta tarkentaa kehittelyä ja vähentää tätä tilojen eroa: päästään siis lähemmäs tavoitetta. Kasautuva palautesilmukka (a cumulative feedback loop) uuden teknologian esittelyn, käyttämisen ja kehittämisen välillä nopeutuu koko ajan (Castells 1996, 32). Samalla teknologiasta tulee osa käyttäjien kulttuuria, kognitiota ja identiteettiä. Kuurojen opiskelijoiden kohdalla tämä tarkoittaa heidän osallistumistaan teknologian avulla yhteisölliseen ja kumuloituvaan toimintaan teknologian kehittämiseksi. Tällöin kognitiivisia kykyjä ja yhteistyötaitoja sovelletaan myös oppimisympäristöjen suunnittelussa ja joustavissa opinnoissa.

Demokratia yhteisesti sovittuine menettelytapoineen on kulttuurinen artefakti ja sosiaalis-poliittinen ratkaisu ongelmiin, joita suuri yli tuhansiin yksilöihin kasvava yhteisö ei voi hallita pelkästään evoluutiossa kehittynein taidoin. Tulevaisuudessa yhteisöt toimivat yhä enemmän informaatioverkkojen kautta ilman säännöllisiä fyysisiä tapaamisia ja verkkoyhteisön käsitykset etuoikeuksista ja arvoasemista muuttuvat teknologisen vuorovaikutuksen vuoksi. Teresa M. Harrison ja Timothy Stephen (1999, 238) huomauttavat, että verkkoyhteisön vuorovaikutusta ja pohdintoja tutkimalla voidaan ymmärtää miten demokratia vahvistuu. Castells (1997, 349-353) painottaa informaatioajan edustuksellisuuteen perustuvan demokratian olevan kriisissä, joten sähköisen demokratian mahdollisuuksiin tulee suhtautua kriittisesti ottamalla huomioon esimerkiksi kansalaisten vaihtelevat taloudelliset mahdollisuudet sijoittaa varoja informaatioteknologiaan. Tällaisessa tilanteessa saavutettavuus ja Design for All -periaate ovat demokratian ja inkluusion käsitteellisiä apuvälineitä, mutta avoin informaatioteknologia on inklusiivisen tuotekehittelyn tärkein työkalu.

Opiskelijayhteisön mahdollisuus vaikuttaa teknologian kehittymiseen ja kulttuurisen tiedon kumuloitumiseen vaikeutuu, jos virtuaalinen opiskelu ja sen tarvitsemat palvelut toteutetaan pelkästään suljettua lähdekoodia käyttävien ohjelmistotuotteiden avulla. Esimerkiksi Microsoft Corporation myy suljetun ohjelmistoteknologian lisenssejä (Ranger 2002). Tällöin tuotteena on taloudellisten syiden vuoksi suojattu koodi, jota voi verrata luonnollisen kielen, perinteisen työmenetelmän tai ihmisen perimän patentoimiseen (Ananova 2003; Casey & al. 2003). Suojattuun koodiin perustuvia tuotteita julkaistaan silti keskeneräisinä, joten kuluttajien on asennettava yhtä lailla suojattuja korjaustiedostoja (Mann 2002). Suojatulla ohjelmakoodilla osa yhteisöstä syrjäytetään horisontaalisesta kehitystyöstä ja informaatioteknologia kehittyy vain vertikaalisesti tietyn ammattiryhmän tai yrityksen sisällä, vaikka opiskelijayhteisöllä olisi kyky ja taito osallistua toimivien ratkaisujen sekä teknologian kehittämiseen.

Toimivaa multimodaalista inkluusiota voi olla hankala rakentaa suljetun koodin avulla. Tämä on yhtä mielekästä kuin behavioristinen kielen ja vuorovaikutuksen tutkimus tai luku-, soitto- ja maalaustaidon epääminen muilta kuin hallitsevan eliitin edustajilta. Historiallisesti ja kulttuurievoluution kannalta on outoa, että voimme tutkia geenien, kielen ja taiteen vaikutusta kognitioon ja aivojen rakenteeseen, mutta emme voi korjata itse tietokoneissamme käytettyjä valtavirran suljettuun koodiin perustuvia ohjelmia. Määrittelen mielen integroitumisen informaatioteknologian tuotteisiin siten, että periaatteessa kaikilla tulisi olla oikeus oppia ja muokata lähdekoodia: kielen ja koodin tulisi olla kaikkien ihmisten yhteisöllisessä käytössä. Tämä olisi välttämätön lisäys informaatioyhteiskunnan demokraattisiin toimintatapoihin. Edellisen toteutuessa lapsi oppisi aluksi kielen ajattelunsa työvälineeksi viestiäkseen ympäristönsä kanssa ja myöhemmin koululaisena ja opiskelijana hän voisi halutessaan koodata ajatuksiaan verkkotuotteissa ja -tuotteiksi. Tällaisessa mallissa riittää, että vain koodatut tuotteet, kuten tekstinkäsittelyohjelmat suojataan tekijänoikeuksin, samalla lailla kuin muutkin kielelliset tuotteet: kirjat, näytelmät tai elokuvat.

Miten opiskelijoiden, alan ammattilaisten ja opettajien välille voitaisiin käytännössä kehittää kollektiivista älyä lisäävä kasautuva (kumulatiivinen) palautesilmukka? Käyttäjäkeskeinen, osallistuva toimintatutkimus ja design-tutkimus tarjoavat tähän työkaluja (Papanek 1983, 30-43). Stephen Kemmis ja Robin McTaggart (2000, 595-599) painottavat, että osallistuva toimintatutkimus etenee spiraalimaisesti sykleissä, jolloin itsereflektioon on koko ajan mahdollisuus. Tällöin alkuperäiset tutkimussuunnitelmat väistämättä muuttuvat tutkijan oman oppimisen kautta. Spiraalimaisesti etenevän ”suunnittelu - toiminta - havainnointi - reflektio - suunnitelman tarkistaminen” -kehän ja toiminnan lisäksi Kemmis ja McTaggart pitävät seuraavia seikkoja tärkeinä osallistuvassa toimintatutkimuksessa:

1) Osallistuva toimintatutkimus on sosiaalinen prosessi, jossa tutkitaan yksilöllisen ja sosiaalisen alueita. Osanottajat pyrkivät yksilöllisesti ja kollektiivisesti ymmärtämään, miten heidän yhteisönsä on muodostunut ja miten se kehittyy.

2) Kyseessä on todellinen osallistuminen ja osanottajien oman tiedon tarkastelu. Tutkimus on vääristynyt, mikäli osanottajat eivät arvioi omia käsityksiään, taitojaan ja arvojaan.

3) Tutkimus on käytännöllistä ja yhteisöllistä, jolloin osanottajat työskentelevät parantaakseen oman yhteisönsä vuorovaikutusta.

4) Osallistuva toimintatutkimus on emansipatorista. Osanottajat tutkivat prosessin aikana rakenteita, jotka rajoittavat heidän toimintaansa ja oppivat tapoja vapautua rajoittavista rakenteista.

5) Osallistuva toimintatutkimus on kriittistä. Osanottajat oppivat analysoimaan esimerkiksi kielen, työnteon ja sosiaalisen verkoston vaikutusta yhteisöön.

6) Osallistuva toimintatutkimus on uusiutumista ja tähtää johonkin muutokseen, jolloin osanottajat oppivat tutkimuksen kautta muuttamaan olosuhteitaan.

7) Osallistuva toimintatutkimus muuttaa sekä teoriaa että käytäntöä, mutta ei pidä jompaakumpaa toista parempana tai ylempänä. Tavoitteena on sekä osanottajien omaan toimintaan kohdistuvien teorioiden ja käytäntöjen muutos että muiden osanottajista tekemien teorioiden ja käytäntöjen kehittäminen. (Kemmis & McTaggart 2000, 595-599)

Käytännöllisesti katsoen kaikki eurooppalaiset oppilaitokset voidaan linkittää toisiinsa (OECD 2000, 77). Digitaalimedian ja informaatioverkkojen avulla on mahdollisuus vahvistaa yhteisöllisyyttä sekä kehittää aistit ylittävää kuurojen, kuulevien, sokeiden ja näkevien yhteistoimintaa. Oppimisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen tuloksena käytäntöyhteisöissä kehittyy syvälliseen ymmärrykseen pohjautuvaa viisautta, joka on merkityksellistä, koettua ja konstruoitua kulttuurista tietoa (Habermas 1994, 87). Viisaan ihmisen tunnistaa mielestäni siitä, että hän säätää toimintaansa ymmärtämisen avulla ja käyttää konstruoimaansa tietämystä innovatiivisesti ja yhteisöllisesti. Toisessa luvussa esiteltävän käyttäjäkeskeisen toimintatutkimuksen aikana vakuutuin siitä, että multimodaalisia käyttöliittymiä ja palveluita kuten Elokuvantajua sekä yhteisöllisiä oppimisympäristöjä kuten FLE:tä kannattaa kehittää yhdessä opiskelijoiden kanssa (Axelrod 1984, 124-141). Tällöin sekä tuote että sen kehittäjien kollektiivinen äly ja hiljainen tieto kehittyvät kumulatiivisessa palautesilmukassa ja opitaan luottamusta (Papanek 1983, 43), joka luo turvallisuutta ja varmuutta horisontaaliseen viestintään (Tomasello 1999, 186). Digitaalitekniikan tehokkaalla käyttämisellä autetaan opiskelijoita ja tekijöitä verkottumaan yhteisöllisen tietämyksen lisäämiseksi, mutta lopulta aidot verkostot syntyvät - jos syntyvät - yhteisöllisen ja avoimen verkkoteknologian avulla.