1.1.3 Yhteisen kielitajun modaliteetit ja viestintäteknologian kehitys

Tähän tutkimukseen osallistui viittomakielisiä korkeakouluopiskelijoita, jotka edustivat sekä kuulovammaisten opiskelijoiden laajempaa ryhmää että pientä kielellistä vähemmistöä ja edellisten ryhmien lisäksi kulttuurista opiskelijayhteisöä. Tämän luvun tarkoitus on perustella sekä sitä, miksi Elokuvantajussa on käytetty useita kieliä ja viittomakielisiä videoleikkeitä että sitä, mitä hyötyä viittomakielen tutkimuksesta voisi olla käyttöliittymien kehittämiselle. Käsittelen ihmisen kykyä käyttää sekä viitottuja että puhuttuja kieliä viestinnän ja ajattelun välineinä kognitiivisen kielentutkimuksen (Langacker 1991) valossa. Tarkastelun tavoitteena on taustoittaa multimodaalisten verkko-opiskeluun tarkoitettujen käyttöliittymien kehitystyötä yleisellä tasolla (Jokinen & Raike 2003; MIAMI 1995).

Puhutut, kirjoitetut ja viitotut kielet yhdistävien multimodaalisten tuotteiden kehittämistä puoltaa kielitaidon oraalis-auditiivinen (auditiivis-vokaalinen) ja gesturaalis-visuaalinen moodi, sillä aivot käsittelevät joustavasti eri aistien kautta saatuja kielellisiä signaaleja (Peperkamp & Mehler 1999) ja koordinoivat käsien sekä kurkunpään liikkeitä kielellisten ilmaisujen tuottamiseksi (Corballis 2002, 43-48, 98-101, 109; Lieberman 2000, 124-125, 195-205). Evoluution tuloksena ihmisaivot joustavat aistivammoissa ja jäljelle jääneet aistit ottavat käyttöön puuttuvan aistin aivoalueita. Esimerkiksi Braillen kirjoitusta eli pistekirjoitusta (Arlainstituutti 2004) lukevat sokeat käyttävät visuaalista aivokuorta sormenpäiden tuntoaistin saaman informaation käsittelyssä (Pinker 2002, 83, 94-95). Braillen kirjoitus siihen liittyvine välineineen on teknologiaa, jossa monen eri alan osaaminen yhdistyy mahdollisuudeksi viestiä tuntoaistin avulla.

Ronald W. Langacker (1991, 2) rinnastaa merkityksen väljästi tulkittuun käsitteellistämiseen, jolloin käsitteellistäminen (conceptualization) kattaa muun muassa uudet ja vakiintuneet käsitteet, aistimukselliset, kinesteettiset ja tunnekokemukset sekä välittömän sosiaalisen, fyysisen ja kielellisen kontekstin tunnistamisen. Suomen kielen ”käsittäminen” viittaa ajatukseen, että asian ymmärtää, jos sen saa käsiinsä. Viestintäteknologia tarjoaa paljon vaihtoehtoja jopa konkreettiseen käsittämiseen, käsillä oppimiseen (Miesenberger & al. 2004; Milekic 2002).

Kulttuurin salliessa ihminen koskettelee tai kuvailee asioita käsin. Tämän havaitsee vaikkapa vertailemalla Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen Raid-televisiosarjaa (2000) ja -elokuvaa (2003) Andrea Camillerin ja Alberto Sironin Montalbano-sarjaan (1998-2002). Kulttuurin vaikutuksen vuoksi suomalaiset roolihahmot ovat puhuessaan lähes kivettyneitä, sisilialaiset eloisia.

Viittomakielisten osanottajien tilalla olisi voinut periaatteessa olla jokin toinen kulttuurinen tai kielellinen opiskelijaryhmä, sillä tärkeintä oli toteuttaa Elokuvantajun tuotanto yhteistyössä jonkin kielellisen ja kulttuurisen vähemmistöryhmän kanssa. Viittomakielisten osanottajien arvo tutkimukselle korostui erityisesti sen kautta, että he kuuroina olivat oppineet ensikielekseen visuaaliseen moodiin perustuvan suomalaisen viittomakielen. Kuuro tarkoittaa tässä tutkimuksessa viittomakielisen kielivähemmistön jäsentä (Ladd 2003), vaikka arkipuheessa termillä viitataan usein kuulon puutteeseen (Jokinen 2000a, 79). Kuurot käyttävät viittomakieltä siksi, että sen oppiminen on yksinkertaisesti helpompaa kuin puhekielen oppiminen. Sekaannusta aiheuttanee se, että monet ”kuurot” kuulevat ääniä, mutta eivät saa selvää puhealueen taajuuksista.

Paddy Ladd (2001 & 2003, 14-17) erittelee kuuro- ja kuurous-termejä kolmesta näkökulmasta: Ensimmäinen ja yleisin tapa on yhdistää kuurous (deafness) terveydenhoitoon ja sosiaalipalveluihin. Tällöin kuurous on pelkästään hoidettava vamma. Toisena kategoriana Ladd näkee kuurouden vahvan, mutta samalla epäselvän liittämisen opetukseen ja kasvatukseen (varsinkin Iso-Britanniassa), missä asiassa kuurous poikkeaa muusta vammaiskentästä (disability field in general). Kolmantena tulee kuurouden liittyminen viittomakieleen, omaan historiaan ja kulttuuriin. Tässä Ladd (2003, 2-4) käyttää uutta termiä Deafhood, joka kääntyy suomeksi luontevalla sanalla kuurous (vrt. veljeys, ystävyys). Tällöin viittomakielinen yhteisö pyrkii määrittelemään kuuro-nimitykselle yleisestä kielenkäytöstä poikkeavan uuden sisällön. (Ladd 2001 & 2003, 14-17)

Tässä tutkimuksessa kallistun kuurouden (Deafhood) yhteisöllisen ja kielellisen käsitteellistämisen kannalle. Käytän silti myös termiä kuulovammaiset, joka viittaa mittaamalla todettuun kuulovammaan ja siihen, missä iässä kuulovamma on tapahtunut. Esimerkiksi lääketieteen ja informaatioteknologian yhteistyöllä 1980-luvulta alkaen kehitetty sisäkorvaproteesi soveltuu monissa tapauksissa kuulovammaisten - varsinkin aikuisten - apuvälineeksi (Cochlear 2003; Schauwers, Govaerts & Gillis 2002). Audiologia käsittelee ihmisen kuuloon sekä sen suojelemiseen ja kuntouttamiseen liittyvää tietoa (Marttila, Karikoski & Rasimus 1995; Suomen audiologian yhdistys 2004). Diagnosoinnin tuloksena syntyy esimerkiksi luokittelu kuuroihin (deaf), kuuroutuneisiin (late deafened, adult deaf) ja huonokuuloisiin (hard of hearing), mutta tämä luokittelu on karkea ja tässä tutkimuksessa epärelevantti (Ladd 2003, 14-15).

Viittomakieli tarkoittaa tässä tutkimuksessa suomalaista viittomakieltä (SVK tai FinSL = Finnish Sign Language). Viittomakielet (sign languages) tarkoittavat kansallisia ja dokumentoituja viittomakieliä, joita käytetään jossain päin maailmaa. Mainitsen tekstissä erikseen, jos tarkoitan jotain toista kansallista viittomakieltä (kuten BSL = British Sign Language, ASL = American Sign Language). ”Viittomakieli” ei siis ole kansainvälistä, sillä kielet kehittyvät yhteisön kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Siten viittomakielten viittomistot (sanastot) vaihtelevat, mutta viittomakielten syntaksi on likimain sama kaikkialla ja tiivis vuorovaikutus yhdenmukaistaa viittomistoja. Termi viitotut kielet (signed languages) kattaa yleisesti kaikki - myös dokumentoimattomat - kuviteltavissa olevat viitotut kielet (Poizner, Klima & Bellugi 1987, 3-10), jotka ovat puhuttujen kielten tavoin luonnollisia kieliä (Karlsson 2001).

Ensimmäiset tieteelliset tutkimukset viittomakielistä julkaistiin 1950-luvulla Alankomaissa (Tervoort 1953), Yhdysvalloissa 1970-luvulla (Stokoe 1978; Klima & Bellugi 1979) ja Suomessa 1980-luvulla (Rissanen 1985; Pimiä & Rissanen 1987). Viittomakielten tutkimuksen avulla on ymmärretty, ettei kielen tarvitse olla oraalis-auditiivinen ollakseen luonnollinen ajattelun ja viestinnän väline (Ahlgren 1994, 60; Anhava 1998, 207-208; Preisler 1983, 213-222; Sinkkonen 1994, 137-138; Wilbur 1987, 245-246). Steven Spielbergin Jaws-elokuvasta (1975) tutulla Yhdysvaltain itärannikon Martha's Vineyard-saarella kaikki viittoivat yli kolmensadan vuoden ajan, koska perimän vuoksi lähes prosentti saarelaisista oli kuuroja. Jokaisella kuulevalla oli ainakin yksi kuuro tuttava, joten kaikki asukkaat viittoivat ja pitivät sitä normaalina (Groce 1988). Yutaka Osugi (1999) on tutkinut samanlaista yhteisöä Japaniin kuuluvalla Amami-saarella Okinawan ja Kyushun välillä (Osugi, Supalla & Webb 1999).

Viittomakielisten opiskelijoiden suostuminen tutkimukseen palveli hyvin pyrkimyksiä tuottaa saavutettava WWW-palvelu, sillä visuaalinen viittomakieli toimii täysin eri moodissa kuin auditiivinen puhekieli. Tämä toi tutkimukselle merkittävän lisäarvon, sillä ihmisen kielikyky on kehittynyt kuulon ja puheäänteiden erottelukyvyn ohella värinäön, liikkeen hahmottamisen sekä käsien ja kurkunpään koordinaation perustalle (ihmisen näköaistin merkitys ilmenee käänteisesti kyvyttömyytenä suunnata korvalehtiä äänen suuntaan). Käsien käytön koordinoinnin kehittyminen on ollut erittäin tärkeä osa aivojen ja kielen kehittymistä (Corballis 2002). Ihmiskieli on voinut kehittyä ensin visuaalis-manuaalisena ja kehittyä myöhemmin auditiivis-oraaliseksi, vaikka ihmisen ääntöväylä on kehittynyt nimenomaan ihmisäänteiden tuottamista varten (Lieberman 2000, 200-201).

Corballis (2002, 11, 30), Philip Lieberman (1998, 124-125, 185), Sharon Peperkamp ja Jacques Mehler (1999) sekä Pinker (2002, 95) väittävät, että lapset kykenevät konstruoimaan kielen sekä visuaalisen että auditiivisen kanavan kautta. Virikkeellisessä lajityypillisessä ympäristössä sekä kuurojen että kuulevien lasten aivot konstruoivat kielen samalla tavalla altistuttuaan kriittisessä iässä luonnolliselle kielelle, kulttuurille ja vuorovaikutukselle (Poizner & al. 1987, 23; Ridley 2000, 46). Eristyneinä kasvaneilla lapsilla on peruuttamattomia vaurioita, koska aivojen hermoverkot eivät ole voineet kehittyä. Werner Herzogin elokuva Kaspar Hauserin tapaus (Jeder für sich und Gott gegen alle, 1974) kertoo vuonna 1828 Nürnbergissä kadulta noin kuustoistavuotiaana löydetyn ja Kaspar Hauseriksi nimetyn nuorukaisen tarinan. Kaspar ei ollut elänyt koko lapsuuttaan eristettynä, sillä hän ilmaisi saksaksi toiveen: ”Ein Reiter will ich werden, wie mein Vater einer war” (Ward 2005). Kaspar ei silti koskaan oppinut kunnolla puhumaan. Varhaislapsuudessa on tärkeintä oppia kieli kunnolla, tätä oppimisvaihetta ei voi myöhemmin korvata (Martin 1985b, Yoshinaga-Itano 2002).

Kieli ja ajattelu kehittyvät lapsen tehdessä havaintoja ihmisten intentioista ja toistuvista teoista (Tomasello 1999, 109-111). Käytettävissä olevat aistit ja ympäristö vaikuttavat siihen, millainen kieli ja kulttuuri opitaan ja miten ne kehittyvät. Lapset oppivat ensikielekseen minkä tahansa kielen - viitotun tai puhutun - riippumatta siitä, mihin kulttuuriseen, etniseen tai kansalliseen ryhmään heidän biologiset vanhempansa kuuluvat (Lieberman 2000, 57; Pinker 2002, 391). Peter L. Berger ja Thomas Luckmann (2000, 81-82) esittävät, että yhteisen merkkijärjestelmän avulla kokemuksista tulee helposti välitettäviä ja tähän tarkoitukseen kelpaa periaatteessa mikä tahansa merkkijärjestelmä, mutta kieli on tärkein käytetyistä järjestelmistä. Kieli objektivoi yhteiset kokemukset ja tekee niistä ymmärrettäviä jokaiselle kieliyhteisöön kuuluvalle. Tällöin kieli muodostaa sekä kollektiivisen muistin perustan että vuorovaikutuksen välineen (ibid).

Lapsi alkaa yleensä puhua tai viittoa ennen kolmatta ikävuottaan, mutta sitä ennen vauvat jokeltelevat sujuvasti äänellä ja viittomalla (Petitto & al. 2001). Kaikki maailman lapset pyytävät esimerkiksi syliin samalla tavalla: nostamalla kädet pään yläpuolelle, sillä alle kaksivuotiaiden ääntöväylä ei sovellu kaikkien puheäänteiden tuottamiseen. Käsien noston kehittyminen signaaliksi perustunee yrityksiin kiivetä syliin, mutta vuorovaikutuksen tuloksena lapsi oppii pelkän signaalin merkityksen (Tomasello 1999, 31). Viittominen on motorisesti helpompaa kuin puhuminen, aivot oppivat koordinoimaan käsiä vähän ennen kurkunpäätä. Käsillä ilmaisua kannattaa opetella lapsena kuten viulunsoittoa, sillä viulisteja tutkimalla on havaittu vasemman käden motoriikkaan liittyvän aktiivisen aivojen alueen olevan huomattavasti suurempi varhain aloittaneilla kuin ei-viulisteilla tai myöhemmin aloittaneilla (Lieberman 2000, 177; Pinker 2002, 84).

Viittomakielisessä ympäristössä kasvaneet kuurot ja kuulevat lapset viittovat hiukan ennen kuin puhutussa ympäristössä kasvaneet kuulevat lapset. Jerome D. Schein ja David A. Stewart (1995, 94) referoivat tutkimusta, jossa havainnoitiin normaalikuuloista tyttöä, jonka vanhemmista toinen oli kuuro ja toinen kuuleva. Tavallisesti kuulevat lapset lausuvat ensimmäiset sanansa kymmenestä neljääntoista kuukauden ikäisinä, mutta viittomista nähnyt tyttö viittoi ensimmäisen sanansa jo seitsenkuisena - hän siis valitsi helpoimman tavan ensisanansa tuottamiseksi. Puolitoistavuotiaasta viisivuotiaaksi ihminen oppii noin 10000-15000 sanaa ilmaistakseen käsitteitä, mikä tarkoittaa noin yhden sanan oppimista joka valveillaolon tuntina (Corballis 2002, 30). Kolmivuotiaan tuntemia sanoja tai viittomia on jo vaikea laskea ”nimistöräjähdyksen” vuoksi ja viisivuotiaan lapsen kielellisiä suorituksia ei voi enää taulukoida (Lieberman 2000, 69). Lapset saattavat silti sanoa vaikkapa ”kauha-auto” tarkoittaessaan kauhakuormaajaa: silti ilmiötä kuvaava käsite on jo hahmottunut lapsen mielessä.

Viimeistään 11-15-vuotiaana lapsi kykenee jo tekemään yleistyksiä ja laatimaan systeemejä oppimistaan asioista (Piaget 1987; Taipale & Valanne 1977, 65). Siten kenelläkään korkeakouluopiskelijalla ei ole vaikeuksia kuvata jollain järjestelmällisellä tavalla alansa perusterminologiaa (Karlsson 2001, 194-196), joka on eräänlainen kyseisen alan käsitejärjestelmän (kielen) käyttöliittymä. Toisaalta tämä käsitteitä kuvaava opittu sanasto eli leksikko voi kulttuuristen syiden vuoksi poiketa muiden opiskelijoiden sanastoista. Uuden kielen opiskelu on aina vaativa urakka eikä elokuvaopiskelu varsinaisesti ole toisen kielen opiskelua, vaan opiskelijan tulisi vaivattomasti tunnistaa tiettyä ilmiöjoukkoa kuvaavien käsitteiden nimiavaruus ja linkittää uudet sanat jo tuntemiinsa käsitteisiin.

Yksi Elokuvantajun kehittämisen haasteista oli rakentaa oppimateriaalille käyttökelpoinen leksikko eli oli seulottava käsitteitä kuvaavien nimitysten joukosta juuri olennaisimmat, joiden avulla eri kieltä käyttävät opiskelijat voivat aloittaa yhteisöllisen opiskelun. Kielenkäyttäjät antavat sanoille jonkin verran eri merkityksiä sen mukaan, millaiset tiedot ja käsitykset heillä on maailmasta (Kangasniemi 1997, 21). Merkitsevätkö esimerkiksi sanat elokuva, en film, a movie, il cinema, el cine tai [elokuva]samaa käsitettä? Entä mikä on leffa? Tässä on tärkeä huomata käsitteen ja sanan ero (vrt. merkityksen käsiteteoria; ibid, 10): myöhemmin esittelen käsitekartan, jossa useamman sanan yhdistelmällä voidaan viitata yhteen käsitteeseen tai yhdellä sanalla useisiin käsitteisiin. Sanoja voidaan tilanteittain käyttää myös luovasti antamalla niille poikkeuksellisia merkityksiä (ibid, 21). Esimerkiksi puhekielessä ”paha jätkä” voi tilanteesta riippuen tarkoittaa vaikkapa 'hyvää naista' tai 'kunnon kaveria'.

Varsinainen toimintatutkimuksen opiskelujakso tapahtui suomeksi eli kirjoitetun puhekielen avulla, koska viittomakieliset opiskelijat olivat kaksikielisiä. Kaksikielisyys on kyky käyttää kahta joko saman tai eri modaliteetin kieltä, kuten suomea ja ruotsia tai viittomakieltä ja kirjoitettua puhekieltä (Lewis, Kjær-Sørensen, Ravn, Lutz & Madsen 1995; Skutnabb-Kangas 1994). Puhumisen ja viittomisen voi oppia automaattisesti, mutta kirjoittaminen ja lukeminen sen sijaan ovat kulttuurievoluutiossa kehittyneitä taitoja (Cavalli-Sforza 2001, 175-176). Geeneihimme ei ole koodattu luku- eikä kirjoitustaitoa, joten perimän on oltava vuorovaikutuksessa kulttuurin kanssa oppiaksemme kirjoitetun kielen (Ridley 2000, 101). Kirjoittamisella on verkko-opiskelua kehittävässä toimintatutkimuksessa erityismerkitys, sillä kirjoittaminen on merkittävin ajattelemisen väline (Hakkarainen ym. 2001, 162). Manuel Castells (1998, 163) huomauttaa toiminnallisen lukutaidottomuuden (functional illiteracy) lisäävän sosiaalista syrjäytymistä, koska nyky-yhteiskunnissa tarvitaan ainakin jonkinlaiset taidot ymmärtää kirjoitettua kieltä.

Saavutettavuuden, tutkimuksen ja tuotekehittelyn kannalta oli haastavampaa toteuttaa toimintatutkimus kirjoitettua suomea käyttävien viittomakielisten opiskelijoiden kuin samaa modaliteettia (modality 'aistijärjestelmä, aistipiiri') käyttävien kuulevien opiskelijoiden kanssa, vaikka heillä olisikin eri ensikieli. Kuuleva ja puhuttuja kieliä käyttävä opiskelija käyttää kaikissa osaamissaan puhutuissa kielissä samaa moodia, mutta kuuro opiskelija vaihtaa kielen lisäksi toiseen moodiin osallistuessaan lähiopetukseen ja verkko-opiskeluun. Elokuvantajun suunnittelu oli haasteellista myös järjestelmän käytettävyyden kannalta, sillä oli toimittava peruskäyttöliittymien kuten näppäimistön ja hiiren ehdoilla.

Uskon, että multimodaalinen teknologia voisi edistää kaikkien ihmisten oppimista. Multimodaalisuuden avulla voitaisiin yhteisöllisessä oppimisessa lähestyä ideaalista puhetilannetta, jossa on mahdollisuus vaihtaa vaivattomasti moodista toiseen ilman kognitiivisia ja ergonomisia esteitä. Ideaalinen puhetilanne (Hilpelä 1986, 186) voisi olla virtuaalisen yhteisöllisyyden ja joustavan opiskelun perustavoite, sillä hierarkkinen yhteisö ei välttämättä toimi verkko-opiskelussa. Vapaaehtoisuuteen ja pakottomuuteen perustuva luonteva puhetilanne on mahdollista avoimessa yhteiskunnassa, joka sallii kumuloituvan kulttuurisen evoluution teknologian avulla.