Elokuvan katsojasta elokuvantekijäksi

Yhteisöllisessä viestinnässä tarvitaan visuaalisia esityksiä, joita myös muut ymmärtävät. Tästä on kyse kaikissa ammattimaiseen elokuvatuotantoon liittyvissä työkaluissa kuten lavastepiirustuksissa, ajo-ohjeissa, tuotantolakanoissa ja kuvasuunnitelmissa. Käsitekartta ja vuokaavio ovat viestintävälineitä, joiden tarkoitus on kertoa toisille se, miten piirtäjä kyseisen aiheen hallitsee ja jäsentää. Käsitekartta eroaa suhteellisen selvästi miellekartasta, jonka tarkoituksena on tukea yksilön omia kognitiivisia toimintoja.

Toimintatutkimuksen aikana kehitettiin Elokuvantajun oppimateriaalikarttaa osanottajien käsitekarttojen antamien virikkeiden pohjalta. Tässä tuotteen ja sen käyttäjien palautesilmukassa pyrittiin löytämään karttamaisen selvä esitystapa elokuva-alan terminologialle, jota tarvitaan aivan opintojen alussa. Samalla tutkimusryhmän osanottajat oppivat tekemään käsitekarttoja muille. Tällainen kehittynyt asiantuntijuus vaikuttaa toisaalta siihen, että osanottaja pyrkii mahdollisesti tulkitsemaan tutkijan odotuksia, jolloin viestinnällisyys entisestään korostuu. Käsitekarttoja vertailemalla havaitsee, kuinka persoonalliset esitystavat yhtenäistyvät. En tulkitse tätä siten, että osanottajien luovuus olisi jollain epämääräisellä tavalla kärsinyt, vaan siten että osanottajat painottivat käsitekarttojen ymmärtämistä - viestintää - toimintatutkimuksen lopussa enemmän kuin sen alussa. He olivat kehittymässä elokuvan katsojista elokuvantekijöiksi.

Elokuvantajun oppimateriaali on jaettu yhdeksään osakokonaisuutteen: elokuvakulttuuriin, esituotantoon, jälkituotantoon, kuvaan ja kuvaukseen, käsikirjoitukseen, lavastukseen, levitykseen, tuotantoon ja ääneen. Jäsensin aluksi oppiaineksen Taideteollisen korkeakoulun lukuvuoden 1998-99 opinto-oppaan avulla (Aronen & Makkonen 1998). Tätä hallinnollista jäsennystä tarkensin aiemmin esittelemieni SOM-kokeilujen (kuvio 7) ja osanottajien käsitekarttojen avulla sekä myös Taideteollisen korkeakoulun organisatorisen muutoksen vuoksi: elokuva- ja lavastustaiteen osastot (ETO ja LTO) olivat erillisiä vuoteen 2002 saakka, jolloin ne yhdistettiin elokuva- ja lavastustaiteen osastoksi (ELO). Oppimateriaalin jäsentämisessä otin siis alussa huomioon opetussuunnitelmien tavan, jota vertasin ammattilaisten tapaan sekä opiskelijoiden tapaan jäsentää elokuvailmaisuun liittyvä tietämys. Tässä kannattaa muistaa se, että myös opetussuunnitelma on elokuva-ammattilaisten laatima esitys elokuva-alan järjestelmällistä opiskelua varten: elokuvaopiskelu perustuu erikoistumiseen esimerkiksi elokuvaajaksi, tuottajaksi tai äänisuunnittelijaksi.

Kuviossa 30 on osanottaja 07:n ensimmäinen käsitekartta (K1: 07_01) ja kuviossa 31 hänen verkkokurssin alussa piirtämänsä kolmas käsitekartta (K3: 07_03). Kartan 07_01 käsiteketju ”elokuva - elokuvateatteri - iso valkokangas - visuaalinen tila” kertoo siitä, että 07:llä on esiymmärrys elokuvataiteen konventioista. Kokonaisuutena tarkastellen (Langacker 1991, 3) kartta 07_03 (K3) kuvaa käsitteellistymisen lisäksi rakenteen järjestymistä ja poikkilinkit kertovat myös oppimisesta verrattuna ensimmäiseen karttaan: esimerkiksi käsikirjoituksen ja materiaalin keruun välillä on poikkilinkki (kuvio 31).

Osanottaja 07 ei voinut osallistua kahden viimeisen kartan piirtämiseen (K4 ja K5), mutta silti kuvion 30 aiempaa karttaa voi kuvata noviisin eli elokuvakatsojan kartaksi ja kuvion 31 myöhempää käsitekarttaa aloittelevan elokuvatekijän kartaksi. Muutoksen yksi selitys on tutkimuskurssin tuotantokeskeinen tapa opiskella dokumenttielokuvan tekoa. Toinen selitys on orientoiva jakso, jolloin keskusteltiin käsikirjoituksen ja yhteistoiminnan merkityksestä dokumenttiprojektissa sekä katsottiin ja analysoitiin elokuvia. Kartassa 07_03 on myös tuotannon kannalta tärkeitä käsitteitä kuten ”materiaalin keruu”, ”aineistoon tutustuminen” ja ”rajaus” (taulukko 10).

Tein käsitedatasta itseorganisoituvat kartat käsitteiden väliset linkit muuttujina. Ristiintaulukoin käsitteet ja merkitsin käsitteiden väliset linkit arvolla ”1” ja linkin puuttumisen arvolla ”0”. Esimerkiksi osanottaja 07:n ensimmäisessä käsitekartassa 07_01 ”efekti” linkittyy viidellä linkillä käsitteisiin ”LAVASTUS”, ”puvustus”, ”valaisu”, ”ÄÄNI” ja ”työryhmä” (taulukko 10). Kuviossa 32 on taulukon 10 pohjalta tehty SOM käsitekartasta 07_01 ja kuviossa 33 SOM käsitekartasta 07_03.

Käsitteet järjestyvät linkkien määrän mukaan. Eniten linkittynyt käsite on olennainen oppimisen peruskäsite. Kuvion 33 SOM:ssa on selviä käsitteellisiä ryhmiä, kuten ”aihe - KUVAUS - KÄSIKIRJOITUS - leikkaus” ja ”kuvaaja - käsikirjoittaja - leikkaaja - ohjaaja - näyttelijä - työryhmä”. SOM-analyysi tukee jo piirretyistä käsitekartoista tehtyä havaintoa käsitteiden organisoitumisesta selvien linkitysten avulla.

Seuraavaksi tutkimusryhmän osanottaja 06:n ja vertailuryhmän osanottaja 24:n käsitekartat, jotka molemmat kuvaavat asiantuntijalle tyypillistä tapaa hahmottaa elokuvaa (kuviot 34 ja 35). Käsitekarttojen erot tutkimus- ja vertailuryhmän välillä voi selittää yksilöllisen vaihtelun, piirtämistaidon ja motiiviin sekä opintoihin suuntautuneisuuden perusteella. Ryhmien eri motiivi opiskella elokuvaa näkyy myös käsitekartoissa, mutta opiskelun aikana tutkimusryhmän ja vertailuryhmän käsitekartat lähenivät rakenteellisesti ja käsitteellisesti toisiaan. Molempien ryhmien viimeisissä käsitekartoissa painottui elokuvatuotanto.

Tuotannollinen näkökulma elokuvaan on oppimisen kannalta antoisa, sillä ihminen oppii parhaiten tekemällä: asiantuntijuuteen kasvaa vain toimimalla asiantuntijoiden yhteisössä. Tuotannollisessa opiskelutavassa opitaan ymmärtämään esimerkiksi ohjaajan, tuottajan ja käsikirjoittajan rooleja sekä niitä vastaavien työsuoritusten merkitystä elokuvan syntymiselle. Tekemistä kuvaava käsitteistö ja sitä vastaavan terminologian käyttö kirjoittamisessa puolestaan avaa syvällisemmän oppimisen ja johtaa osaamiseen yhdistyessään käytännöllisen harjoitusprojektin kanssa.

Toimintatutkimuksen aikana käytettiin hyväksi sekä elokuvien katsomista ja analysointia, omista kokemuksista kirjoittamista sekä elokuvaan liittyvän tietämyksen esittämistä karttamaisessa muodossa. Valittu työtapa näytti kehittävän osanottajien tietämystä siinä määrin, että oman elokuvan tuottaminen tuli lopulta toimintatutkimuksen viimeisessä vaiheessa (TT3) mahdolliseksi.