2.2.3 Focus group ja dramaturginen tuotekehittely roolien avulla

Design-tutkimuksessa ja uuden tuotteen suunnittelussa voidaan käyttää Focus group-haastattelua, joka on yksi ryhmähaastattelun erityismuoto. Focus group-menetelmää on käytetty lähinnä markkinointitutkimuksien tekoon. Menetelmä kehitettiin jo toisen maailmansodan aikana lähinnä propagandan ja viestinnän vaikutusten tutkimukseen ja sen käyttö markkinointitutkimuksissa yleistyi 1950-luvulla. Menetelmän käyttö yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on lisääntynyt 1980-luvun loppupuolelta lähtien. (Madriz 2000, 837)

Tavallisesti kutsutaan 5-10 asiakkaiden edustajaa keskustelemaan joko valmiin tuotteen käyttökokemuksista tai uudelle tuotteelle asetettavista vaatimuksista (Routio 2003). Useimmat ihmiset keskustelevat mieluimmin ryhmässä kuin kahden kesken haastattelijan kanssa, joten ryhmän jäsenten välinen keskustelu saattaa innostaa myös hiljaisia jäseniä mukaan keskusteluun. Ryhmäkeskustelu voi olla myös spontaanimpaa kuin yhden ihmisen teemahaastattelu. Arthur Asa Berger (1991, 95) suosittelee, että keskustelunohjaaja eli moderaattori (moderator) esittää haastattelun teema-alueisiin liittyviä kysymyksiä ryhmälle, joka keskustelee vapaasti teemaan liittyvistä asioista. Moderaattorin osuus haastattelussa saattaa vaihdella varsin paljon ryhmästä riippuen, mutta hän huolehtii keskustelun pysymisestä sovituissa teemoissa (Berger 1991, 95). Moderaattori rohkaisee myös hiljaisempia osanottajia osallistumaan ja käynnistää sammuneen keskustelun sopivan kehotteen (prompt) avulla olematta kuitenkaan niin johdatteleva (loaded), että keskustelijat kuvittelisivat moderaattorin odottavan jotakin tiettyä vastausta (Routio 2003).

Focus group-haastattelu on peräkkäisiä haastatteluita sisältävä joustava menetelmä, jolloin edellisessä haastattelussa esille tulleita ongelmia syvennetään seuraavissa haastatteluissa. Aluksi kartoitetaan ongelmia ja teema-alueita, mutta seuraavien haastattelujen aikana voi nousta esille uusia kysymyksiä ja teema-alueita. Focus group-haastattelua voidaan käyttää erityisesti tutkimusalueen ongelmien identifiointiin, uusien käsitteiden formulointiin ja ideoiden etsintään sekä aikaisemmassa tutkimuksessa saatujen, määrällisillä menetelmillä hankittujen tutkimustulosten tulkintaan. (Berger 1991, 91-96; Madriz 2000)

Sanna Järvelä (1996, 5) varoittaa, että vuorovaikutuksen tutkimisessa keskusteluanalyysin (Tainio 1997) kaltainen ”kapea” menetelmä rajoittaa vuorovaikutuksen kontekstiin liittyvien piirteiden havaitsemista. Varoitus mielessäni sovelsin silti Eeva-Leena Seppäsen (1997, 156-176) esittelemää Erving Goffmanin (1981) osallistumiskehikkoa (participation framework) monenkeskisen sähköisen diskurssin vuorovaikutusjärjestyksen (interaction order) kuvaamisessa. FLE:ssä ja sähköpostiviestien keskusteluissa on puhuja (current speaker) ja vastaanottajia (recipients), jotka ovat mahdollisia puhujia. Puhuja on esittämismuotti (production format), joka voi esiintyä esittäjänä (animator), tekijänä (author) tai toimeksiantajana (principal). Vastaanottajat ovat joko puhuteltuja (addressee) tai kohteita (target). Keskustelun osallistumiskehikko muuttuu jatkuvasti ja muutokset puhujasta vastaanottajaksi ja takaisin ovat asennonvaihtoja (change of footing). Vastaanottajat ovat puhuteltavia (adressed recipient), mikäli vuoro ei ole kenen tahansa otettavissa (Seppänen 1997, 156-176). Näin esimerkiksi silloin, kun osanottajat puhuttelevat tutoria ja pyytävät neuvoa rajattuun ongelmaan. Tällöin tutor vaihtuu puhujaksi ja ryhmän osanottajat puhuteltaviksi. Puhuteltava osanottaja voi saada asemansa eri tavoin, hän voi saada sen puhujan nimeämänä, pyrkimällä itse puhuteltavan asemaan tai hänet voidaan muulla tavoin merkitä potentiaaliseksi seuraavaksi puhujaksi. Puhuteltavan osoittaminen on välttämätön edellytys vuorovaikutuksen etenemiselle.

Symbolinen interaktionismi (symbolic interactionism) on vaikuttanut esimerkiksi etnometodologiseen tutkimukseen. Interaktionismissa ihminen nähdään aktiivisena ja luovana osanottajana, joka konstruoi sosiaalista maailmaansa (Habermas 1994, 77-78; Reymers 1998; Silverman 1993). Symbolisessa interaktionismissa sosiaalista vuorovaikutusta tutkitaan osanottajien havainnoinnin (participant observation; Spradley 1980) avulla. Tässä perinteessä todellisuus ymmärretään päättymättömänä subjektien ja objektien välisiä suhteita muuttavana prosessina, jolloin kyseiset suhteet ilmenevät yksilöiden niin sanotun ”itsen” (self) kautta. Tämä prosessi etenee oman ”itsen” ja toisten kesken välitettyjen viestinnällisten eleiden ja symbolien avulla. Symbolien vaihto eli viestintä on jatkuvaa merkitysten tunnistamista, tulkintaa ja neuvottelua. Ihmiset ovat käytännöllisiä toimijoita, joiden on jatkuvasti mukauduttava toisten yksilöiden toimintaan: juuri tämän vuoksi tulkinta on olennaista. Tietokoneiden välityksellä tapahtuva vuorovaikutus vaikuttaa omalta osaltaan symbolien tulkintaprosessiin ja tällä on vuorostaan vaikutuksia yksilöllisen itsen ja sosiaalisen järjestelmän väliseen suhteeseen. Tässä kontekstissa yksilöiden käyttämät symbolit kuten sanat ovat viestintää vasta sitten, kun toiset ovat antaneet niille järkevän merkityksen. Toimijat voivat ennakoida vuorovaikutusta kuvittelemalla erilaisia vaihtoehtoisia tapoja toimimiseen. Viestintää auttaa se, että yksilöt reflektoivat omaa käyttäytymistään ja itseään symbolisina objekteina. (Reymers 1998; Silverman 1993, 49-51)

Roolit auttavat symbolista viestintää. Rooleja esittämällä yksilö osallistuu sosiaalisen maailman rakentamiseen, jolloin roolien sisäistäminen muuttaa sen subjektiivisesti todelliseksi (Berger & Luckmann 2000, 87-88). Roolien avulla osanottajat voivat ottaa huomioon toisten näkökulmia ja nähdä, mitä oma toiminta voi merkitä muille vuorovaikutuksessa mukana oleville osanottajille. Goffman (1959) vertaa vuorovaikutusta teatteriin: roolit otetaan dramaturgisesti (dramaturgically), jolloin toimijoiden välinen sosiaalinen kanssakäyminen on enemmän tai vähemmän käsikirjoitettua (scripted) toimintaa, jossa ihmiset ”näyttelijöinä” (actor, 'toimija, näyttelijä') ottavat erilaisia roolihahmoja. Roolien luominen on olennainen vuorovaikutuksen mekanismi, joten tarvittaessa roolien rajoissa myös improvisoidaan. Tällöin luovuuden, yhteisymmärryksen ja improvisoitujen roolien avulla voidaan toimintaa jatkaa epäselvissä ja ennakoimattomissa tilanteissa.

Oppimisympäristön viestinnällisen käyttäytymisen ymmärtämiseksi on tarkasteltava tapaa, jolla kyseinen käyttäytyminen tunnistetaan joksikin tietyksi toiminnan muodoksi. Käyttäytyminen sähköisessä viestinnässä on ikään kuin koko sen oppimistilanteen funktio, jossa se ilmenee. Voidaan varautua myös osanottajien käyttäytymiseen tietyllä tavalla siksi, että ”yleisö” eli yhteisö odottaa heiltä tätä käyttäytymistä (Habermas 1994, 76). Näin esimerkiksi tietotekniikan käyttäjinä ”huonoiksi” leimatut opiskelijat ovat ehkä tottuneet tiettyyn opiskelutapaan sen vuoksi, ettei heidän tavoitteitaan tiedetä tai ymmärretä. Tämän vuoksi pyrin selvittämään esimerkiksi sitä, mikä verkko-opiskelussa voisi vieroittaa osanottajia elokuvaan liittyvistä oppimistilanteista ja -keskusteluista. Tällöin tutkijan oletuksena on se, ettei ongelma ole osanottajissa, vaan ympäristössä ja käytetyssä teknologiassa. Habermas (1994, 77-78) kritisoi symbolista interaktionismia siitä, että toiminnot muuttuvat vaivihkaa puhetoiminnoiksi ja ”sosiaaliset interaktiot keskusteluiksi” (kursivointi alkuperäinen). Otin toimintatutkimuksen aikana Habermasin kritiikin huomioon ja pyrin tutorina pitämään yllä oppimiseen ja ongelmanratkaisuun perustuvaa keskustelua.