1.2.2 Hiljainen tieto tuotesuunnittelussa

Ihminen oppii tekemällä, käden ja aivojen yhteistyöllä (Dyson 1999). Teknologinen edistyminen on hyvin usein kasautuvan käytännöllisen tietämyksen eikä niinkään tieteen tulosta (Landauer 1995, 297). Elokuvantaju-tuotannossa media-alan tekijöiden hiljainen tieto (tacit knowledge 'piilevä tieto, tekijän tieto') ja käsityötaito sekä toimintatutkimuksen tutkimusryhmän osanottajien hiljainen tieto yhdistyivät tuotekehittelyyn. Tuotantoryhmän jäsenten ja osanottajien hiljainen tieto oli eri aloilta. Juntusen ja Mehtosen (1977, 42) mukaan Platon toteaa Valtiossa, että sandaalin käyttäjällä eli kävelijällä on siitä parempaa tietoa kuin sen tekijällä eli suutarilla. Käyttäjän tieto artefaktista (kuten WWW-käyttöliittymä, elokuva tai sandaali) on aina parempaa ja arvokkaampaa kuin valmistajan eli tuottajan tieto siitä. Suutari ja tuottaja eivät välttämättä pyri yleistettäviin teorioihin, vaan ennen kaikkea tietyn toiminnan ja siihen liittyvän artefaktin ymmärtämiseen ja kehittämiseen sekä valmistamiseen liittyvän hiljaisen tiedon lisäämiseen (Cagan & Vogel 2002, 174-212).

Mitä paremmin jonkun asian osaa, sitä suurempi osa taidoista on automaattista ja tiedostamatonta (Anderson 1980, 273-275) Asiantuntija ei seuraa sääntöjä, hän tunnistaa tuhansia erityistapauksia (Dreyfus & Dreyfus 1987, 29). Toiminnassa syntyvien tuntemusten kautta syntyvää tietoa voidaan kutsua myös ruumiin tiedoksi tai ihon tiedoksi. Näin esimerkiksi urheilija oppii ilman mittavälineitä tunnistamaan, milloin suoritus onnistuu täydellisesti. Hiljainen tieto ilmenee myös kollektiivisena muistina esimerkiksi elokuvissa, WWW-käyttöliittymissä ja muissa artefakteissa. Hiljaista tietoa ei voi tyhjentävästi kuvata klassisen tiedon avulla. Ritva Koskennurmi-Sivonen (2003) jäljittää hiljaisen tiedon tutkimuksen juuret kahteen lähteeseen: 1) Ludwig Wittgensteinin filosofiaan, josta on peräisin käsite unsagbar, ja 2) Michael Polanyin filosofiaan, josta on peräisin käsite tacit knowing.

Polanyi (1966) pohtii, miksi ihminen osaa tunnistaa yhden henkilön kasvot tuhansien muiden joukosta, muttei kykene perustelemaan tunnistamisen kriteerejä. Hän päätteli meidän tietävän enemmän kuin osaamme kertoa ja argumentoi, että hiljainen tieto on relevanttia, vaikkei sitä voi eksplikoida. Tällöin tietäminen (knowing) kattaa aina sekä teoreettisen että käytännöllisen tiedon (Polanyi 1966, 4-7).

Ikujiro Nonaka ja Hirotaka Takeuchi (1995) arvottavat Polanyista poiketen hiljaisen tiedon arvokkaammaksi tietämyksen lajiksi kuin klassisen tiedon. Nonakan ja Takeuchin mukaan tietoa luovan organisaation työntekijät eivät välttämättä pysty perustelemaan toimintaansa, vaikka uutta tietoa tuotettaessa otetaan käyttöön myös piiloresurssit eli hiljainen tieto. Parhaiten tämä onnistuu dialogin avulla.

Taiteilijat, käsityöläiset ja muut ammattilaiset tunnistavat hankalasti käsitteellistettävän hiljaisen tiedon ilmiönä (Koivunen 1998). Tarkastelen hiljaista tietoa puukon - työkalun prototyypin - avulla. Puukon perusosat ovat kova terä ja sitä pehmeämpi kahva (Wilkinson 1970, 19), jonka luontainen mitta on Pälsin (1955, 10-11) mukaan miehen kämmenen leveys. Kokenut työmies arvioi puukon olemuksen perusteella sen toimivuutta. Hyvä puukko on kaunis siksi, että se tuntuu hyvältä ja sen kanssa työskentely luo mielihyvää. Tämä mielihyvän tunne ei välttämättä ole tiedostettu, vaan ilmenee usein käänteisesti turhautumisena työskentelyyn. Käytettävyyden yksi ulottuvuus on taito käyttää ”isältä perittyä puukkoa” ja antaa käyttäjälle mahdollisuus muokata perinteinen malli uusiksi variaatioiksi - innovoida vanhaa keksintöä - esimerkiksi terän hiontaa tai kahvaa muuttamalla (Papanek 1983, 18-20).

Erillinen kahva eli käyttöliittymä on ollut kulttuurievoluution tärkeä askel ja mahdollistanut työkalujen helpon merkitsemisen (Johanson & Marable 2001). Kahvan metafora voidaan siirtää aina uusiin yhteyksiin, mutta myös itse kahva voi viestiä jostain muusta kuin toiminnasta. Esimerkiksi japanilaisen samurai-miekan funktionaalisuus väheni tehokkaampien tuliaseiden vuoksi, jolloin miekkaan liittyvä estetiikka alkoi korostua (Yumoto 1992, 36-37). Samoin 1700-luvun eurooppalaisten miekkojen koristelutekniikat ja Omani-tikarin sarvikuonon sarvesta tehty kahva ovat käytettävyyden kannalta merkityksettömiä (Coe, Connolly, Harding, Harris, LaRocca, North, Richardson, Spring & Wilkinson 1989, 146). Näiden teräaseiden estetiikka konnotoi omistajansa arvoasemaa ja varallisuutta, jälkimmäisessä tapauksessa myös piittaamattomuutta uhanalaisesta eläinlajista.

Perinteisesti taiteeseen on liittynyt vahva työvälineiden ja materiaalien tuntemus. Muotoilu ja suunnittelu (design) lienee eräässä mielessä syntynyt jo silloin, kun varhainen esi-isämme päätti lohkaista - tai lohkaisi vahingossa - kiviseen työkaluunsa ylimääräisen viisteen ja huomasi, että uusi muotoilu oli sekä käteen sopivampi että olemukseltaan esteettisempi. Samalla hän luultavasti kokeilujen kautta oppi, mitkä kivilaadut ovat helppoja työstää ja mitkä sopivat mihinkin tehtävään. Näin ehkä opittiin kokeilujen kautta yhdistämään hyvältä näyttäminen hyvään käyttötuntumaan. Tällainen tekemällä oppiminen ja tuotteen kehittäminen on design-tutkimusta.

Kokemuksen kautta hiljainen tieto kasautuu työkaluiksi sekä toimintatavoiksi, artefakteiksi. Näin esimerkiksi elokuvatuotannot voidaan hiljaisen tiedon avulla toteuttaa tehokkaasti. Ammattilaisilla on pitkä oppimishistoria automatisoituneena omaan hiljaiseen tietoonsa, mutta he eivät aina puhu taidostaan taloudellisten tai poliittisten syiden vuoksi. Opetustilanteessa ammattilaisella voi syntyä sisäinen ristiriita, kognitiivinen dissonanssi: noviisin kehittyessä mestariksi hän samalla kasvaa opettajansa kilpailijaksi. Ratkaisuja tähän ovat esimerkiksi koulutus- sekä ammattikuntalaitoksen ja kiltojen järjestelmät, jotka valvovat kenellä on oikeus harjoittaa tiettyä ammattia ja miten sen saa opettaa toiselle. Ammattilaiset voivat myös täysin vaieta tekemisistään, jos heidän elinkeinonsa on riippuvainen jostakin erikoisesta tiedosta. Silloin on kysymyksessä protektionismi eikä hiljainen tieto. Suljetun lähdekoodin käyttö ohjelmistoissa on yksi protektionismin muodoista.

Ammattilaisen ei tarvitse siirtää tietoisesti kaikkea osaamistaan tilanteesta toiseen, sillä oppimisessa ei aina tarvita muodollista opetusta: ammattia opiskeleva noviisi oppii vain tarkkailemalla mestarin työskentelyä (de Waal 2001, 23-24). Tällöin tarvitaan jatkuvaa lähiopetusta ja mestarin mallin seuraamista, koska ei selitetä eikä kerrota sitä miksi osataan jokin asia. Tämä on hiljaisen tiedon ongelma nykyaikaisessa korkeakouluopetuksessa. Mestari hallitsee ammattinsa, mutta hänen voi olla vaikea opettaa noviiseille sellaisella tavalla, että nämä oppisivat saman taidon tehokkaasti ilman jatkuvaa työskentelyn seuraamista ja toimintaan osallistumista. Hiljaista tietoa on vaikea ohjelmoida (Murray 1999) ja usein jopa turha kirjoittaa auki, mutta pelkästään sen avulla ei elokuvaopintoja kannata toteuttaa. Tällöin voidaan käyttää opetuksen välineinä esimerkiksi ammattilaisten kirjallisia raportteja elokuvaprojekteista, ammattiroolien jäljittelyä harjoitustuotannoissa, työsuoritusten mallittamista sekä erilaisia simulaatioita ja näytteitä työsuorituksista.

Elokuvantajua suunnittelun alkuvaiheessa tämä otettiin huomioon siten, että oppimateriaali sisältää paljon esimerkkejä kustakin opiskeltavasta aiheesta. Tietyssä mielessä hyväksyttiin hiljaisen tiedon olemassaolo eikä pyritty selittämään täydellisesti sitä, minkä oppimiseen tarvitaan oman tekemisen kautta syntyvä oivallus. Tämä lähestymistapa tekee Elokuvantajusta palvelun, sillä kokonaisuuteen kuuluu myös lähiopetusta ja työpajoja: suoraa opetusta (direct instruction) tarvitaan, koska vain siten joidenkin tärkeiden osatehtävien oppiminen voidaan varmistaa (Tomasello 1999, 80). Elokuvantajun käyttöliittymän tavoite on tukea hyödyllisellä tavalla oman tekemisen kautta kehittyvää elokuvatietämystä.