1.2.1 Yhteisöllisyys elokuvaopiskeluun tarkoitetun tuotteen kehittelyssä

Taideteollisen design-tutkimuksen avulla voidaan kehittää tuotteita multimodaalista oppimista ja inkluusiota tukevaan yhteisölliseen opiskeluun, mutta mikä on tällaisen toiminnan suhde taiteeseen ja erityisesti elokuvailmaisuun? Elokuvailmaisun yhteisöllisessä ja joustavassa verkko-opiskelussa yhdistyvät monikielisyys, käsitteellistämisprosessi, yhteistoimintakyky (Axelrod 1984, 88-105), luovuus ja hajautettu kognitio (Pinker 2002, 60; Ridley 2000, 102) käytännölliseen elokuvatuotantoon. Yli 50000 vuoden kehityksen tuloksena modernin ihmisen kognitiiviset taidot ja artefaktit ovat tulos ihmislajille ominaisista kulttuurisen tiedonsiirron moodeista sekä kyvystä ymmärtää toisten yksilöiden intentioita. Esineiden lisäksi sosiaalisessa yhteisössä käytetyt metaforat ja tarinat vaikuttavat yksilön kognitioon (Tomasello 1999, 158). Kulttuuri laajimmassa merkityksessään voidaan ymmärtää mentaalisten representaatioiden epidemiologiaksi, jossa ideat ja käytännöt leviävät yksilöltä yksilölle (Pinker 2002, 65). Tämä varmistaa tiedollisen vuorovaikutuksen, jolloin kaikki hyötyvät toistensa tiedoista ja arvioinneista (ibid, 63).

Kasvatuspsykologinen osallistumisvertauskuva tarkastelee oppimista osallistumisena jonkun yhteisön - kuten elokuvantekijöiden tai oppimisympäristön kehittäjien - merkityksellisiin toimintoihin. Tästä näkökulmasta oppiminen on yhteisöön sosiaalistumisen ja sen jäseneksi kasvamisen prosessi, jossa vähitellen omaksutaan yhteisön toiminta- ja vuorovaikutuskäytäntöjä sekä opitaan toimimaan yhteisesti sovittujen normien mukaisesti (Lave & Wenger 1991). Wenger (1998) väittää asiantuntijuuden ja osaamisen välittyvän käytäntöyhteisöjen (community of practice) välityksellä, jotka edustavat suhteellisen pieniä arkielämässä päivittäin yhdessä toimivia ihmisryhmiä. Näiden ryhmien jäsenet toimivat yhdessä, koska ryhmillä on yleensä joitakin yhteisiä tiedollisia tai käytännöllisiä tavoitteita, mutta yleensä toiminta on epämuodollista tai verkostomaista. Me kaikki kuulumme moniin erilaisiin käytäntöyhteisöihin kotona, työpaikalla tai harrastusten parissa.

Käytäntöyhteisöissä tarvittava joustava yhteistoiminta kehittyy teknisten ja taloudellisten välineiden ohella taiteen, politiikan ja diplomatian kaltaisissa toiminnoissa, joiden perusteet opitaan jo lapsena leikkien avulla. Kaikki taide on pinnallisesti tarkasteltuna selviytymisen kannalta ”turhaa”, mutta evoluution kannalta taide on erittäin olennainen osa ihmislajin kehitystä. Yksi taiteen tehtävistä on vahvistaa yhteisöllisyyttä, jota on tarvittu metsästämisen, kylvämisen, sadonkorjuun ja merenkulun tapaisissa ponnistuksissa. Camilla Power (1999, 94-95) argumentoi, että taide on evoluution tulos, ihmislaji hyötyy taiteesta. Nykyihminen on käyttänyt ja käyttää säännöllisesti kaikissa kulttuureissa paljon energiaa ja resursseja yhteisöllisten rituaalien ja taiteen tuottamiseksi. Lisäksi Semir Zeki (2000, 1-12) väittää, että taiteessa on kyse olennaisuuksien löytämisestä. Taiteilija pyrkii kuvaamaan sitä, mikä yhdistää kaikkia havaittuja saman luokan olioita. Halu esteettisen mielihyvän kokemiseen ja omien elämysten yhteisölliseen jakamiseen ei ole pelkästään vaihtoehto jollekin muulle: se on hyvinvointimme edellytys. Siksi ihmisillä on taipumus sulauttaa ja muokata kaikki ”hyödyllinen” myös taiteeksi eikä tyytyä pelkkiin tuotannollisesti tehokkaisiin ratkaisuihin. WWW:n laajentuminen nopeasti myös taiteen puolelle on seuraus ihmisen yhteistoiminnallisesta sosiaalisuudesta ja luovuudesta.

Jos de Putter kuvaa dokumenttielokuvassaan Dans, Grozny dans (2003) tšetšenialaisia lapsia, jotka selviävät tanssiryhmän avulla lähes toivottoman ajanjakson yli (Daimokh 2003). Tanssi on artefakti, joka konkreettisesti liittää ryhmän yhteisön perinteeseen ja kulttuuriin sekä antaa mahdollisuuden kehittää ilmaisua ja luovuutta käytäntöyhteisössä. Tanssiryhmään liittymällä lapset pääsevät osaksi yhteisönsä kulttuurista ja saavat mahdollisuudet osallistua kulttuurin kehittämiseen. Ihminen viestii erilaisten kertomusten avulla paikastaan yhteisössä (Campbell 1949, 3-4; Bierlein 1994, 3-5). Kuurojen lasten leirit ovat tärkeitä yhteisöllisiä tapaamisia ryhmäkooltaan pienissä kuulovammaisten luokissa opiskeleville lapsille. Eräs harmistunut naamiaisasun unohtanut pikkupoika kysyi aikoinaan 1980-luvulla neuvoani kesäleirillä. Ehdotin, että hän keksisi itse jonkin toisen asun. Hetken kuluttua poika palasi uimahousuisillaan pyytäen puukkoa. ”[PUUKKO? MIHIN SINÄ PUUKON TARVITSET?]” viitoin kysymykseni. Poika rummutti rintaansa ja viittoi: ”[MÄ OON TARZAN!]”. Kuuro pikkupoika tarvitsi puukon taiteelliseksi ilmaisuvälineeksi, sillä hän oli fiktiivisen sankarinsa tarinan kautta (Edgar Rice Burroughs 2000) osa laajempaa kulttuurista yhteisöä ja pystyi roolin sekä pienen kulttuurisen indeksin avulla ilmaisemaan itseään muille.

Francis Ford Coppola ennusti 1990-luvun alussa kevyen tuotantokaluston merkitystä elokuvataiteelle Fax Bahrin, Eleanor Coppolan ja George Hickenlooperin dokumenttielokuvassa Hearts of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse (1991) näin:

Toivon hartaasti että ne pienet 8 millimetrin videonauhurit ja muut - ihmiset jotka eivät yleensä tee elokuvia, alkaisivat tehdä niitä. Jonain päivänä joku ohiolainen lihava pikkutyttö on uusi Mozart ja tekee upean elokuvan isukin videokameralla ja ns. ammattilaisuus häviäisi elokuvasta lopullisesti ja siitä tulee taidemuoto.

Coppola tuskin tarkoitti, että elokuvantekijöiden ammattikunta katoaisi tai että tuotannot siirtyisivät harrastajille. Uskon hänen viitanneen elokuvan pioneereihin kuten Dziga Vertov (1984, 14-17, 175), joka kirjoitti pystyvänsä helpoiten ilmaisemaan itseään filmin ja montaasin avulla käyttämällä kameraa, leikkauspöytää ja projektoria. Yksinkin työskennellessään yksilö on yhteydessä muihin käyttämiensä työkalujen - kuten Coppolan mainitseman ”isukin videokameran” - kautta (Díaz-Kommonen 2002, 64). Tulkitsen Coppolan viestin siten, ettei ole mitään järkeä menettää ”Elokuvan Mozartia” vain siksi, että hän kuuluu ”väärään” ryhmään tai ikäluokkaan tai asuu ”väärällä alueella” tai ettei hän satu pääsemään sisälle johonkin teolliselta aikakaudelta periytyvään opetus-, koulutus- tai työorganisaatioon. Suljettu systeemi ei pitemmän päälle kehity, vaan pitää ainoastaan yllä itseään. Uskon, että kulttuurin vapaan kehittymisen - kulttuurievoluution - vuoksi varsinkin koulutusjärjestelmän on syytä olla avoin kaikille oppimishalukkaille ja lahjakkaille nuorille kaikissa yhteiskunnallisissa tilanteissa.

Elokuva ja näytelmä ovat yhteisöllisiä ja kulttuurisia välineitä tarinoiden kertomiseen (Field 1984a, 214-225). Elokuvatuotannossa kymmenien tai jopa satojen ammattilaisten muodostama ryhmä hallitsee yhdelle mahdottoman taiteellisen tehtävän (Silver & Ward 1992, 2). Mikä tahansa tuotantoryhmä hyötyy yhden erikoistuessa erityistaitoja ja pitkäkestoista oppimista vaativaan tehtävään. Berger ja Luckmann (2000, 91) olettavat, että työnjaon seurauksena roolispesifi tieto lisääntyy nopeammin kuin yleisesti relevantti ja kaikkien saavutettavissa oleva tieto.

Esimerkiksi William Shakespeare oli verkottunut ja yhteisöllinen teatterintekijä. Shakespearella lienee ollut kehittynyt taito oppia tekemisen kautta ja soveltaa oppimaansa. Hän muokkasi vanhoista näytelmistä ja tarinoista toimivia moninäytöksisiä ja -merkityksisiä teatterikappaleita sekä kehitti näytelmiä yleisöreaktioiden avulla. Jokainen näyttelijä - mestari tai noviisi - on luultavasti tuonut Globe-teatteriin ideoita ja hiljaista tietoa esitysten parantamiseksi. Shakespearen nerouden voi siten nähdä yhteisöllisenä toimintana - ei niinkään ”jumalaisena synnyinlahjana” - jossa koko ensemblen hiljainen tieto eksplikoitui kirjoitettuina näytelminä. Lisäksi Shakespearen kontaktit oppineisiin, aatelistoon ja rahvaaseen tekivät hänestä sosiaalisen keskuksen (Barabási 2002, 129), mikä auttoi näytelmien kehittelyssä. Shakespearen näytelmät ovat hyviä juuri siksi, että ne ovat yhteisöllisiä.

Yhteisöllinen toimintatutkimus auttaa Ernest T. Stringerin (1996, 10) mukaan kehittämään hienostunutta ongelmien ymmärtämistä. Yhteisöllinen oman tilanteen tutkiminen ja reflektointi auttaa hylkäämään sosiaalisia myyttejä, väärinkäsityksiä ja virheellisiä tietämyksen esittämistapoja sekä auttaa analysoimaan omaa tilannetta konstruktiivisesti (Stringer 1996, 10). Tämän tutkimuksen yksi ulottuvuus oli selvittää toimintatutkimuksen avulla kuurouteen ja viestintään liittyviä myyttejä, joihin perehdyttiin kuuroutta käsittelevien dokumenttielokuvien avulla. Tämä ulottuvuus kiinnosti erityisesti tutkimusryhmän osanottajia, jotka opiskelivat viittomakielisiksi luokanopettajiksi. Elokuvaopiskelun avulla tutkimusryhmän osanottajat ja Elokuvantaju-palvelun kehittäjät löysivät yhteisen mielenkiinnon kohteen. Toimintatutkimuksen osanottajat olivat kiinnostuneita elokuvien sisällöistä sekä siitä, miten elokuvia tehdään. Elokuvantajun kehittäjiä kiinnosti esimerkiksi se, miten eri kieltä käyttävät opiskelijat voisivat opintojen alussa löytää nopeasti yhteisen ”elokuvan kielen”. Suunnittelun kannalta tämä on haasteellista Elokuvantajun kaltaisessa oppimateriaalissa, jossa sekä pyritään elokuva-alalla kumuloituneen hiljaisen tiedon julkaisemiseen oppimista tukevalla tavalla että itse tuotanto tapahtuu suurimmaksi osaksi tekijöiden hiljaisen tiedon avulla.