2.2.1 Idean visualisointi ja WWW-palvelun käyttäjäskenaario

Taiteilijat ja käsityöläiset kuvittelevat mielessään lopputuloksen, johon tietoisesti ja eläytymällä pyrkivät (Pinker 2002, 72; de Waal 2001, 176; Zeki 2000, 7). Jo aivan alussa aloitetaan tehtävien ja tuotteen jatkuva visualisointi (Cagan & Vogel 2002, 206-210; Seitamaa-Hakkarainen & Hakkarainen 2000; Seitamaa-Hakkarainen, Raunio, Raami, Muukkonen & Hakkarainen 2001). Työryhmän sisäisten visualisointien ei tarvitse olla sidottuja tiettyyn malliin tai perinteeseen, visualisointiin voidaan ottaa ideoita lähes mistä tahansa: luolamaalauksista, sarjakuvista, arkkitehtuurista tai tietokonepeleistä. Monet eläinlajit käyttävät työkaluja ja pystyvät jopa muokkaamaan niitä haluamallaan tavalla, mutta vain ihmiset käyttävät symbolisia työkaluja, joiden merkityksen voi ymmärtää kulttuurisen käyttöyhteyden kautta (Lieberman 2000, 119). Kielellisten ohjeiden lisäksi erilaiset visualisoinnin menetelmät kuuluvat näihin symbolisiin työkaluihin, joilla voi olla eri merkitys tuotantoryhmälle kuin vaikkapa asiakkaille tai tuotantoon liittyvän toimintatutkimuksen osanottajille. Ulkopuolisesta tarkkailijasta sekavaltakin vaikuttavan suunnitteluvaiheen tavoitteena on silti aina konkreettinen työkalu kuten käyttöliittymä tai oppimisympäristö, jotka viittaavat itsensä ulkopuolelle viestien muotoilullaan toimintaa, johon ne on suunniteltu (Tomasello 1999, 6). Visualisointi alkaa samalla, kun tutkimusongelmaa muotoillaan. Kuvittelin aluksi kaikille opiskelijoille soveltuvan joustavan elokuva-alan oppimisympäristön, jota kuvailin sanallisesti visuaalisena suunnittelijana toimineelle Karri Laitiselle. Hahmottelin, että tuleva oppimisympäristö tukisi taustaltaan erilaisia opiskelijoita heidän aloittaessaan yhteistä elokuvaprojektia ja virikkeelliset ongelmat keskittäisivät työskentelyä. Näiden ylimalkaisten ja sekavien ajatusten sekä tekemieni SOM-kokeilujen pohjalta Laitinen aloitti oman työnsä, jota kuvaan tarkemmin tuonnempana.

Kuvittelin sivistyneesti keskustelevan opiskelijayhteisön, josta kehittelin skenaarion: kuuro suomalainen lavastajaopiskelija, kuuleva japanilainen ohjaajaopiskelija ja espanjalainen kuvaajaopiskelija tapaavat aloittaakseen yhteisen ja rajatun opiskeluun kuuluvan projektin. Jokaisella heistä on oma kulttuurinen viiteryhmänsä sekä halu kehittyä elokuvantekijöinä. He myös ymmärtävät kulttuuristen erojen merkityksen vuorovaikutuksessa ja kuuluvat moniin käytäntöyhteisöihin. Opiskelijoilla on valmis käsikirjoitus ja he etsivät yhteisymmärrystä tietyn kohtauksen lavasteiden värisävystä (luultavasti paikalle tarvitaan myös englanninkielen hallitseva viittomakielen tulkki). Joustavasti englanniksi keskustellen - englantihan ei ole kenenkään äidinkieli - ryhmä selvittää, miten toiset ymmärtävät värien merkityksen. Samalla opiskelijat tulkitsevat kumppaneiden kasvojen ilmeitä ja fyysistä ilmaisua sekä liittävät havainnot intentioiden analyysiin ja opittuun tietoon aiemmista vastaavista tilanteista. Tässä esimerkkini lavastaja, ohjaaja ja kuvaaja voivat kohdata vaikeuksia, vaikka ryhmässä on vain kolme dyadia, kahdenvälistä suhdetta (tai kuusi, mikäli otamme huomioon myös viittomakielen tulkin).

Kaikki kolme opiskelijaa erottavat miljoonia värisävyjä vertaillessaan niitä pareittain ja kutsuvat eri nimityksin ”punaiseksi” samaa yli 650 nanometrin aallonpituutta. Taideopiskelijoista ainakin jonkun voi olettaa tietävän, että Isaac Newton hajotti 1676 auringon valkoisen valon noin 380-770 nanometrin aallonpituudet prisman avulla väreiksi, jotka aistijärjestelmä ja aivot järjestävät diskreeteiksi yksiköiksi: siniseksi, vihreäksi, keltaiseksi ja punaiseksi (Järveläinen 1994, 184). Toinen opiskelija voi tässä vaiheessa väittää perustellusti, että väri on aivojen tuottama aistimus, joka käsitteellistetään eikä aallonpituuksilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Värit eivät redusoidu fysikaalisiin ilmiöihin (Lagerspetz 1996). Kolmas huomaa, että kuvausryhmä neuvottelee väreistä käyttämällä luonnollisia kieliä, jotka koostuvat symboleista kuten käsitteisiin viittaavista sanoista. Sääntöjen avulla äänteistä tai eleistä rakennetaan symboleja, jotka voidaan edelleen linkittää mielekkäiksi lauseiksi (Karlsson 2001, 12-14).

Opiskelijat ovat tässä vaiheessa muodostumassa satunnaisesta joukosta käytäntöyhteisöksi. Ensimmäinen yhteisymmärrys syntyy oivalluksesta, ettei punaisen värin tunnistaminen aivoissa johda vain valon aallonpituutta tarkoittavaan sanaan tai viittomaan. Siksi keskustelu voi vaikeutua lavastajan halutessa ”omenanpunaista”, ohjaajan toivoessa - ehkä tuottajan vaatimuksesta - ”verenpunaista”, mutta kyllästyneen kuvaajan janotessa ”jotain viininpunaista”. Käsitteiden sisältö vaihtelee, kuten Wittgenstein (1982, 16) muotoili kehottaessaan kuvittelemaan värisokeitten heimon.

Yksi toimintatutkimuksen menetelmiä hyväksi käyttävän design-tutkimuksen läpiviemisen metodologisista haasteista oli sekä tutkimus- että vertailuryhmän osanottajien yksilöllisyys ja kulttuuritausta. Tutkimusryhmän osanottajien erot tulivat toiminnan aikana selväksi kaikille, jolloin konfliktien ratkaisemiseen piti varata aikaa. Tämän tutkimuksen alussa selvitin kyselyn avulla osanottajien elokuvaan liittyvät tiedot, taidot ja kokemuksen sekä mahdolliset tietotekniikkaan liittyvät mielenkiinnon kohteet. Näiden tietojen avulla pystyin osallistuvana tutkijana varautumaan tuleviin oppimiskeskusteluihin kuvittelemalla erilaisia edellä kuvaamani kaltaisia skenaarioita ennen toimintatutkimuksen käynnistämistä. Laajempi metodologinen haaste oli se, miten joustavia opintoja voidaan kehittää yhdessä opiskelijoiden kanssa; miten tekniikan, teknologian ja kulttuurin vuorovaikutus kehkeytetään yhteisölliseksi toiminnaksi. Virtuaaliopiskelun haasteena on esimerkiksi opettajasta riippumattoman opiskelijoiden välisen yhteistyön kehkeyttäminen (Kynäslahti 1997, 54).