5.3 Jatkotutkimuksen aiheita

We need to apply a strong ethical push to add force to the technological pull. Ethics must guide technology in the direction of social justice. (Dyson 1999, 74)

Toivon, että tämän tutkimuksen tulokset auttavat kehittämään teoriaa, jonka avulla joustavan oppimisen tutkimusta voidaan edelleen jatkaa. Tällöin joustavuuden edellytykset määritellään ja perusväittämät muotoillaan aineiston tulkinnan pohjalta sekä luodaan tutkimusta edistävää teoriaa testaamatta muiden teorioita (Glaser & Strauss 1967, 161-184). Inkluusiota edistävän oppimisteknologian kehittämisessä on otettava kantaa eettisiin periaatteisiin, sillä tätä teknologiaa ei voi irrottaa tasa-arvon tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteista. Jatkotutkimuksen tehtävänä olisi siten varmistaa se, että korkeakouluissa käytettävä teknologia todellakin palvelee kaikkien opiskelijoiksi hyväksyttyjen oppimista.

Tämä tutkimus loi pohjaa multimodaalisten viestintäsovellutusten kehittämiselle (Oviatt 2001) tuottamalla tietoa monikielisten verkko-opintojen vuorovaikutteisuudesta. Jatkossa kannattanee selvittää tarkemmin monikielisyyden merkitys esimerkiksi kehitettäessä agenttiohjelmistoja, jotka automaattisesti ratkaisevat eritasoisia tehtäviä ilman käyttäjän toimia (Honkela & Winter 2003; Jokinen, Kerminen, Kaipainen, Jauhiainen, Wilcock, Turunen, Hakulinen, Kuusisto & Lagus 2002). ”Agentin” (itsenäinen agentti, älykäs agentti, knowbots, adaptive inferface; Chen, Chung & Ramsey 1998; Hermans 1996) toiminta perustuu käyttäjän määrittelemään profiiliin ja valintoihin, jolloin tavoitteena on palvella kaikenlaisia tietoverkon loppukäyttäjiä. Henkilökohtaisten käsitekarttojen ja mukautuvien käyttöliittymien integroinnin avulla eri nimitykset ja niiden variaatiot voidaan ryhmittää saman käsitteen piiriin manuaalisesti tai automaattisesti agenttien avulla. Tässä ei ole kysymys automaattisesta kielenkääntämisestä vaan siitä, miten kukin oppija voi käyttää informaatioteknologiaa omalla äidinkielellään. Tähän tutkimuslinjaan liittyy myös kaksikielisyyden merkitys oppimiselle (Ahlgren & Hyltenstam1994).

Yksi suositeltavimmista ja käytännöllistä semanttiseen WWW:hen (semantic web) liittyvistä kehityshankkeista olisi dokumenttien sisältöä kuvaavan metatiedon (description) kääntäminen viittomakielelle (eSIGN 2004). Tähän liittyy kustomointi, joka mahdollistaa ohjelmistojen käyttöliittymien muuttamisen. Esimerkiksi yksinkertainen URL-osoitteen kirjanmerkiksi (bookmark) lisääminen on kustomointia. Opetusmateriaalin ollessa moduulimaisessa muodossa voidaan sisältöä kustomoida reaaliajassa opiskelijan tai korkeakoulun tarpeiden mukaisesti. Tulevaisuudessa esimerkiksi hakukoneet voitaisiin kustomoida näyttämään etsityn dokumentin sisällön viitottu kuvaus animoidun viittojan (Bangham, Cox, Elliott, Glauert & Marshall 2000; VisiCAST 2002) avulla. Näin viittomakielinen käyttäjä voisi päätellä dokumentin relevanttiuden ennen siihen siirtymistä (Hyvönen 2002). Tällaiset jatkotutkimukset voidaan liittää osaksi semanttisen WWW:n kehittämistä. Suomessa sekä kieliteknologia että animaatioelokuvien tuotanto ja osaaminen ovat kehittyneet nopeasti, joten mahdollisuudet vaativaan kehitystyöhön ovat lisääntyneet.

Viittomakielen perustutkimus myös tietotekniikkaan liittyvillä alueilla on tärkeää. Viestintä kuurojen kanssa yritetään usein ratkaista lisääntyvässä määrin pelkästään kuuloa korjaamalla (Ladd 2003), vaikka molempien moodien käyttö voisi olla suositeltavampaa (Corballis 2002; Poizner & al. 1987; Takala 1995, 69-73). Kuuro lapsi valitsee visuaalisen moodin ja kädet auditiivisen moodin ja kurkunpään sijasta, koska visuaalinen viittomakieli on kuuroille auditiivista puhekieltä joustavampi viestintätapa (Bellugi & Studdert-Kennedy 1980; Poizner & al. 1987, 2-3). Poikkeava modaliteetti saattaa hämmentää, vaikka viittomakielen ensikielenään oppinut opiskelija on yhtä kielitaitoinen kuin puhekieltä käyttävä toverinsa (Klima & Bellugi 1979, 223-242). Liiketunnistukseen perustuva teknologia on jo niin valmista, että sen avulla voitaisiin suunnitella viittomakielellä ohjattavia käyttöliittymiä. Lisäksi kaivattaisiin tietoa siitä, miten viittomakielen käyttö voisi tukea myös puhekieltä käyttävien kognitiivisia toimintoja. Miki Namatame, Muneo Kitajima, Tomoyuki Nishioka ja Fumihiko Fukamauchi (2004) havaitsivat silmänliikkeitä seuraamalla, että teknillisen oppilaitoksen kuurot opiskelijat etsivät informaatiota WWW-sivulta täysin kuulevista opiskelijoista poikkeavalla tavalla. Tutkimustulosten varmistaminen on lähes välttämätöntä WWW-käyttöliittymien suunnittelun kannalta.

Värin käsitteellistäminen ja väriterminologia puhutuissa ja viitotuissa kielissä ansaitsee tarkemman tutkimisen esimerkiksi kognitiivisen kielitieteen avulla. Värejä kuvaillaan eri termein eri kielissä, koska geneettisesti kehittynyttä spektriä ei voi muuttaa oppimalla. Brent Berlin ja Paul Kayn (1969) tutkimukseen osallistui kahtakymmentä eri kieltä puhuvaa henkilöä. Koehenkilöt kuvailivat oman kulttuurinsa värisanaston Albert Munsellin värijärjestelmän (1905) avulla, jossa värispektri kuvataan pisteiksi kolmiulotteiseen väriavaruuteen värisävyn (H, Munsell Hue), täyteläisyyden (C, Munsell Chroma) ja valoisuuden (V, Munsell Value) avulla (Hauta-Kasari, Lehtonen & Parkkinen 2002). Koehenkilöt sijoittivat kielensä päävärien sanat siihen kohtaan väritaulua, mikä vastasi parhaiten oman värisanan tarkoittamaa pääväriä. Kielten vaihtelusta huolimatta sanat järjestyivät suunnilleen sinisen, vihreän, keltaisen ja punaisen ryhmiin. Robert E. MacLaury (1997) vahvisti tuloksen Meso-Amerikassa tekemässään väriluokittelututkimuksessa. Samoin Kay ja Terry Regier (2003) vahvistivat tulokset laajemman aineiston avulla. Kokeen toistaminen viittomakielisten koehenkilöiden kanssa voisi lisätä tietoamme multimodaalisuuden perusteista.

William C. Stokoe (1978, 81-86) havaitsi viittomakielen elokuvallisuuden. Elokuvataide on kuuroille luonteva visuaalis-kineettinen ilmaisuväline, mutta tämä hypoteesi tulisi varmistaa tutkimuksen avulla. Damasio (1994, 110-111 & 1999, 173) esittää ajattelun kuvahahmojen virtana. Kuvat ovat ajatusten pääasiallinen sisältö riippumatta aistialueesta, jossa ne syntyvät (ibid 1994, 112). Suuri osa kaikkien kädellisten aivokapasiteetista käytetään visuaalisen informaation käsittelyyn (Corballis 2002, 45), mutta erityisesti ihmisen visuaalinen havaintojärjestelmä on erittäin tehokas erilaisten kuvioiden ja mallien tunnistamisessa (Ware 2000, xviii). Elokuvallisen representaation monien piirteiden havaitseminen ja hahmottaminen - kuten syvyys, elokuvallinen liike ja monet klassisen leikkauksen keinot - nojautuvat samoihin mentaalisiin prosesseihin, joiden varassa nähtävästi myös todellisuuden hahmottaminen tapahtuu (Bacon 2000, 20). Elokuvailmaisu Bordwellin (1985, 53) ja Manovichin (2001, 78-88) määrittelemänä on samalla tavalla visuaalista, kineettistä, tilallista ja ajallisista kuten viittomakielikin. Viittoja ja elokuvakertoja käyttävät aikaa, tilaa, jatkuvuutta, rooleja ja kuvaleikkauksia viestimiseen. Tarvitaan myös yhteinen syntaksi vastaanottajan kanssa (Klima & Bellugi 1979, 274). Elokuva ja viittomakieli perustuvat nähtävästi kulttuurievoluutiossa kehittyneeseen biologiseen kykyyn hallita visuaalista informaatiota (Damasio 1999, 110-112). Kriwaczek (1997, 238) vertaa elokuvanteon luontevuutta ja sidosta havaintoihin kirjoituksen ja puheen väliseen sidokseen, Sacks (1992, 113) havaitsi viittomisen ilmaisuna muistuttavan enemmän elokuvaa kuin kirjallisuutta. Puhutuissa kielissä on yksi ajan ulottuvuus, kirjoituksessa kaksi tilaulottuvuutta, mutta viitotut kielet ovat elokuvan tavoin neliulotteisia: kolmeen tilaulottuvuuteen liittyy ajan ulottuvuus. Lisäksi viittojan vartaloa voi verrata kuvakenttään (Aumont, Bergala, Marie & Vernet 1996, 22-31), jossa kuuro kertoja leikkaa joustavasti eri kuvakokojen, näkökulmien ja kerrontatapojen välillä sekä käyttää samanaikaisuutta ja takaumia. Kuva rajataan esimerkiksi erikoislähikuvasta [KATSO] (silmien osoittaminen) laajaan puolikuvaan [LAPSI KASVAA] (käsi nousee vyötärön korkeudelta pään korkeudelle). Ihmiset käyttävät viestinnässään mimiikkaa hyödyksi kun ”sanat loppuvat”. Mimiikka sekä onomatopoeettiset äänteet ja eleet ovat osa luontevaa ilmaisua niin viitotuissa kuin puhutuissakin kielissä (Sacks 1992, 111). Draamallista tehoa tavoitteleva viittoja käyttää hyväkseen elokuvallisia keinoja ja neliulotteisen ilmaisun mahdollisuuksia. Elokuvaaja ja viittoja tekevät havaintoja, joista aivojen muodostamat kuvat (Damasio 1999, 288-291) muokataan esitykseksi. Visuaalisen ajattelun perusteita voitaisiin tutkia esimerkiksi kuurojen ja kuulevien lasten tuottamien elokuvien kautta. Näiden ulottuvuuksien kerronnallisia merkitysten tutkimus voisi laajentaa käsityksiämme ajan tajusta ja sen merkityksestä sekä tavastamme hahmottaa ja käsitteellistää fyysistä maailmaa.

Snyderin (1998) mukaan ei vielä tiedetä, mitä lukeminen hypermediassa on. Lisääntyvä liikkuvan kuvan käyttö informaatioverkoissa kannustaa tutkimaan lukemista hypermediassa, jossa voidaan vaivattomasti vaihtaa mediaelementistä ja kielestä toiseen (Burbules 1998, Järvinen 1999)? Erityisesti, miten kaksikieliset lukevat hypermedian tekstejä ja yhdistävät eri moodien kautta saadun informaation tiedollisiksi skeemoiksi (Anderson 1980, 154-155)? Esimerkiksi mitä käyttäjät kokevat vieraillessaan Elokuvantajun sivuilla, mikäli he eivät perinteisessä merkityksessä lue tekstejä (Järvinen 1999, 114-125) vaan keskittyvät ehkäpä mielihyvän kokemiseen? Filosofi Michel Serresin (2001) mielestä ”muistista tyhjentynyt pää” kykenee keksimään uutta, sillä tietoverkot vapauttavat aivomme ajattelemaan. Meidän ei siis tarvitse lukea tekstejä muistaaksemme ne, koska voimme aina helposti palata takaisin kyseiseen tekstiin. Miten muisti ja ajattelu ovat tällöin vuorovaikutuksessa? Entä jos muistin harjoittaminen ja perinteinen kirjoittaminen ovatkin syvällisen ajattelun perusta? Juuri informaationhaun helppouden vuoksi olisi entistä tarmokkaammin tutkittava muistin merkitystä kyvylle oppia uutta.

Miksi tämä alan tutkimusta pitäisi jatkaa? Vähemmistökulttuureista on aina pitempi matka elokuvan ensi-iltaan kuin enemmistökulttuurista, mutta tämänkään ei lopulta tarvitse olla este: elokuvaohjaaja Spike Lee ja käsikirjoittaja Hanif Kureishi liikkuvat elokuvissaan sulavasti vähemmistö- ja enemmistökulttuurin välisen rajan yli. Miten he ovat onnistuneet siinä, missä monet lahjakkaat ja taitavat vähemmistöjen edustajat ovat lyöneet päänsä elokuvarahoituksen lasiseinään? Onko tällaista seinää edes olemassa ja jos on, niin millaisen tutkimuksen avulla se voidaan tehdä näkyväksi? Olen vakuuttunut, että kaikki yhteisöjen välistä tasavertaista vuorovaikutusta - myös elokuvatuotantoja - lisäävä toiminta koituisi lopulta kulttuurin hyödyksi. Lähiopintoja tukeva verkko-opiskelu tarjoaa varteenotettavan mahdollisuuden oppia minkä tahansa alan perustiedot ennen vakavampia ja syvällisempiä opintoja: verkko-opiskelujaksot antavat mahdollisuuden tutustua alaan ja sen opiskelijoihin turvallisesti. Matka kohti asiantuntijuutta edistyy sopivasti annosteltujen vaatimusten kautta. Tasa-arvoinen ja joustava verkkoviestintä on näppärä tapa tutustua valta- ja vähemmistökulttuureihin sekä alan asiantuntijoiden toimintaan omaan tahtiinsa alan tietämystä kehittäen.

Kielellisen ja yhteisöllisen vuorovaikutuksen rajoittaminen aiheuttaa käsitteellisen ajattelun ongelmia, jotka saattavat invalidisoida yksilön ja eristää kokonaisia väestöryhmiä. Nykyään Kaspar Hauseria ei tarvitsisi sulkea kellariin. Riittää, että häneltä evätään mahdollisuus osallistua kulttuurin luomiseen. Inkluusion ja jatkotutkimuksen haaste on antaa kaikille opiskelijoille mahdollisuus osallistua kulttuurin kehittämiseen ja tuotekehittelyyn johdattaen heidät osaksi tuottajien verkostoa - auttaa heidät syrjäytetyistä eksyjistä yhteisöllisiksi löytäjiksi.