3.1 Osallistuva toimintatutkimus ja yhteisöllinen opiskelun kehittäminen

Ohjasin verkko-opiskelun aikana osanottajat jäljittelemään elokuva-ammattilaisten toimintaa, ottamaan tuotantoroolit ja jakamaan tehtäviä osiin (Hakkarainen ym. 1999, 146-161). Tehtäviä hajauttamalla ja roolien avulla pyrin kääntämään opiskelijoiden erilaisuuden ja ilmenneet ongelmat oppimisprosessin hyödyksi. Kielellisen viestinnän ja tuotantotavoitteista syntyvän ”kantavan yksimielisyyden” avulla opiskelijat kehittävät samalla yhteistä käsitteistöä sekä oppivat keinoja tarkennettujen käsitteiden ilmaisemiseen. Yhteisöllinen ja tietoja jakava oppiminen toteutuu parhaiten ryhmässä, joka tuntee toimivansa samojen tavoitteiden puolesta, mutta onnistuu Axelrodin (1984, 73-87) mukaan myös kilpailutilanteissa.

Osanottajien elokuvailmaisun opiskelu alkoi ilman tuotantopaineita niistä tiedoista ja taidoista, joita heillä elokuvasta jo oli (Novak & Gowin 1997). Tähän subjektiiviseen osaamiseen viittaan termillä ”elokuvan taju” (pienellä alkukirjaimella ja erikseen kirjoitettuna). Tutkija-tutorina tehtäväni oli ohjata, kannustaa ja innostaa uusiin asioihin sekä järjestää mahdollisuuksia oppimiselle (Hakkarainen ym. 1999, 218). Pidin yllä ja dokumentoin keskustelua, sen tavoitteita, esitettyjä näkemyksiä ja toimintaa sekä keräsin aineistoa Elokuvantajussa julkaisua varten. Ensimmäisen vaiheen jälkeen osanottajat saivat itse päättää sitoutumisesta seuraaviin vaiheisiin.

Toimintatutkimuksessa tehtiin interventio, muutokseen tähtäävä väliintulo. Intervention kautta sain suoraa palautetta Elokuvantaju-tuotantoa varten. Tunnistin ja hahmotin alussa muutostarpeen, käynnistin osallistuvan käyttäjäkeskeisen toimintatutkimuksen ja tuotannon muutoksen aikaansaamiseksi sekä olin tutkija-tutorina toiminnan moottori, aineiston dokumentoija ja lopulta aineiston sekä tulosten reflektoija. Heikkisen ja Jyrkämän (1999, 44) mukaan ”[t]oimintatutkimuksessa todellisuutta muutetaan, jotta sitä voitaisiin tutkia. Toisaalta todellisuutta tutkitaan, jotta sitä voitaisiin muuttaa (alkuperäinen kursivointi)”.

Käytettävyystutkija Jakob Nielsen (1993, 181-182) muistuttaa siitä, että mihin tahansa tutkimukseen osallistuminen aiheuttaa paineita ihmisille. Osanottajat pyrkivät ”hyviin suorituksiin” sekä vastaamaan ja toimimaan ”oikein”, vaikka tällaiseen ei missään vaiheessa pyritä tai kehoteta. Koulutustason noustessa ilmiö lisääntyy, sillä koulutetut ihmiset ja asiantuntijat eivät haluaisi näyttää tietämättömyyttään (Nielsen 1993, 181-182). Pyrin vähentämään paineita siten, että reflektoin omia opiskelu- ja työkokemuksiani sekä asetuin osanottajien asemaan pyrkien ymmärtämään oppimista ja tapahtumien merkityksiä heidän näkökulmastaan (Biser 1985).

Pyrin myös samastumaan osanottajien opiskeluun ja ajatustapoihin neurologi Oliver Sacksin (2000, 10-11) ajatuksia noudattaen. Sacksin sanoin taide ja tiede yhdistyvät Alexander Lurijan (1996) ”romanttisessa tieteessä”. Ihmistä tutkittaessa on hyödyllistä pyrkiä samastumaan potilaan tilanteeseen, joka puolestaan on yleinen tekniikka esimerkiksi näyttelijöillä heidän pyrkiessään roolihahmon tulkintaan. Samastuminen auttaa ymmärtämään paremmin tutkimustuloksia, jotka on saatu käyttäytymistä havainnoimalla (Sacks 2000, 10-11). Samastumista auttoi se, että olen vuonna 1984 menettänyt yllättäen ja äkillisesti kuuloni viimeistellessäni kasvatustieteen syventävien opintojen lopputyötäni. Tässä työssäni tarkastelin opetussuunnitelman laadinnan periaatteita opiskelijan yksilöllisen ja kulttuurisen merkityksenannon näkökulmasta (Raike 1988). Kuuroutumisen jälkeen sain oikeuden opiskella viittomakieltä, jonka avulla pystyin tekemään töitä ja jatkamaan opiskelua niin kuurojen kuin kuulevien yhteisöissä. Myöhempi taiteen maisterin lopputyöni Kuurojen lasten Ateneum (Raike 1997) oli samalla pilotti tässä tutkimuksessa toteutetulle Elokuvantaju-palvelulle (Raike, Laitinen & Viikari 2001). Samoin kahta opinnäytettä tukeva työkokemukseni kuulevien ja kuurojen opetuksessa sekä teatterin ja elävän kuvan tuotannoissa on auttanut ymmärtämään monipuolisesti yhteistyön merkitystä hankkeiden onnistumiselle. Olen lisäksi kokeillut eri tavoilla viittomakielisen teatterin, elokuvailmaisun ja uusmedian tarjoamia mahdollisuuksia viittomakielisessä viestinnässä.

Elokuvataide on ”monitieteellistä” ja välinekeskeistä, lähes jokaisessa tuotantovaiheessa alkuideointia lukuun ottamatta tarvitaan teknisiä välineitä ja niihin liittyvää tietämystä. Elokuvataiteen verkko-opiskelussa lähijaksot ja muun opetuksen integrointi tukevat oppimista. Tutkimusryhmän osanottajat olivat esimerkiksi tenttineet kasvatustieteen muissa opinnoissa Päivi Tynjälän (1999) kirjan Oppiminen tiedon rakentamisena, mikä auttoi ymmärtämään verkkokurssin yhteisöllisiä ja ongelmakeskeisiä työskentelytapoja. Kaksi tutkimusryhmän osanottajaa luki Hakkaraisen, Longan ja Lipposen (1999) kirjan Tutkiva oppiminen valmistellessaan seminaaarityötä verkko-opiskelusta, mikä auttoi FLE-työskentelyn hahmottamista. Lisäksi kaikki osanottajat osallistuivat Jyväskylässä opettajaopintoihinsa kuuluvalle multimedian tuotantokurssille, joka auttoi myöhemmin toimintaa verkkokurssin lähiopetuksena toteutetussa leikkauksen työpajassa. Opettajankoulutuslaitoksen järjestämällä multimediakurssilla osanottajat tuottivat viittomakielisen koulutusohjelmansa WWW-esittelyn (Viittomakielinen luokanopettajakoulutus 2000).