Professori Hakuri
Professori Markku Hakuri

Professori Markku Hakurin virkaanastujaisesitelmä 11.1.2002

Marku Hakuri:

Ympäristötaiteen käsite sisältää hyvin laajasti eri taiteiden alueet. Sen piiriin voidaan myös lukea rakennustaiteelliset ratkaisut, teiden linjaukset ympäristökäsittelyineen, puutarhojen ja puistojen kokonaisuudet ja yleensäkin ympäristömme visuaalinen kokonaisuus. Ympäristötaiteen otsakkeen alla olemme jo nähneet toisistaan voimakkaasti poikkeavia ja monimuotoisia ratkaisuja erilaisin esteettisin ja yhteiskunnallisin painotuksin henkilömonumenteista päivän polttaviin kannanottoihin. Olemme nähneet palavia latoja, kyyneleen muotoisen lähteen, auton romuista rakennettuja lehmiä, taivaalta pudonneita teräskuulia ja öisin valaistuja rakennusten päätyseiniä. Edelleen kuitenkin ympäristötaide sangen usein mielletään lähinnä ulkotilaan sijoitettavaksi veistokseksi, kolmiulotteiseksi arvoesineeksi, jonka olemus ajan mittaan ottaa paikkansa ympäristössä ja historiassa. Usein ympäristötaide myös sijoitetaan osaksi arkkitehtuuria, kylkiäiseksi ja koristeeksi, jonka päämääränä on rakennetun tilan visuaalisen lisäarvon kohottaminen.

Ympäristötaiteen käsitteen laaja-alaisuus antaa kuitenkin mahdollisuuden tarkastella ja kommentoida ympäristöämme monin eri keinoin ja muodoin. Ympäristökäsityksemme perustana on jokaisen oma tulkinta ympäristöstään ja sen esteettisistä arvoista.

Taide on tapa hahmottaa maailmaa. Taiteen tulkinnan taustalla ovat aina myös menneet tapahtumat, jokaisen oma henkilöhistoria ja varsinkin lapsuuden kokemukset. Nykyisyys on menneen peili tai niin halutessamme päinvastoin. Ympäristöajatteluni ja taidekäsitykseni on siis sidoksissa lapsuuteni kokemuksiin ja ympäristöihin, joilla on ollut vaikutuksia myöhempiin elämäni ratkaisuihin.

Annan kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen mieleen nouseva muisto on kuva avaruudesta, pimeällä meren jäällä hiihtäessä ylle kaartuvasta äärettömästä mustasta tilasta, valtavasta käsittämättömästä kaikkeudesta. Se on kaikkien tapahtumien perusympäristö, horisontiton musta tila, jossa aika ja mittasuhteet menettävät meille loogisen merkityksensä. Avaruus on paikka, jossa kaikki on mahdollista hetkestä ikuisuuteen.

Toinen mieleen nouseva menneen maailman kokemukseni liittyy 50-luvun rautateihin, höyryveturiin ja veturinkuljettajien ammattikuntaan, johon isoisäni kuului. Hänen kanssaan pääsin osalliseksi suureen seikkailuun, matkantekoon. Siihen sisältyi toveruutta, eri sukupolvien välistä ystävyyttä ja ennen kaikkea yhteisöllisyyttä, jossa jokainen tilanteeseen osallistuja koki olevansa tarpeellinen ja merkityksellinen yhteisön jäsen. Ympäristö, jossa kaikki tämä tapahtui oli savulle ja haloille tuoksuva koppi, höyryävä tulenloimuinen maailman keskus.

Valitsen kolme näkökulmaa tarkastellakseni ympäristötaiteeseen ja sen opetukseen liittyviä peruskysymyksiä. Nämä näkökulmat ovat paikallinen kulttuurihistoria ja kansallismaisema, nyky-yhteiskunnan monimuotoisuus ja globalisoituminen sekä ympäristön muutokseen liittyvät tekijät. Tämän ryhmittelyn voisi esittää lyhyesti toisinkin. Siinä ovat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

Tarjoan näkökulmani yhdeksän kuvaparin säestyksellä. Kuvaparin oikea puoli edustaa aina ympäristötaiteen puheenvuoroa. Kuvien keskinäinen ryhmittely on täysin subjektiivinen ja tarkoituksellinen.

Perintönämme on historiallisen kehityksen mukanaan tuoma kansallinen identiteetti ja kuvasto. Meillä on tuhansien vuosien asutushistoria, joka alkaa metsästyskulttuurista ja levittäytyy agraarikulttuurin kautta nykyisyyteen.

Maamme asutushistoria on perustana ympäristökokemuksellemme ja suuri osa tästä menneisyydestä on jo legendaa. Kuitenkin edelleen peruskokemuksemme ympäristöstä rakentuu historialliseen viitekehykseemme: ihminen on osa luontoa. Suomalainen ympäristökokemus on perinteisesti liittynyt metsiin ja järviin. Kokemuksen taustalla on usein ollut yksinäisyydessä saavutettu tunne yhteydestä luontoon. Ympäristömme on ollut pyhättö, jossa meillä on ollut oma sijamme. Ympäristöä palvelemalla ja hoitamalla esi-isämme takasivat oman paikkansa luonnon suuressa kokonaisuudessa. Sana erämaa kuvaa hyvin kulttuurimme historiallista tilakokemusta, laajaa vapaaseen liikkumiseen ja toimeentuloon tarvittavaa aluetta.

Asutushistoriamme viimeisin sykli on palautumista kohti alkuasemia. Väestö siirtyy etelään ja rannikkoseuduille. Muuttoliikkeen voimasta kasvavat Etelä-Suomen taajamat ja kaupungit. Liikkuminen ja muuttoliike muokkaa tilakäsityksiämme. Ne ovat ehkä seuraavien sukupolvien ympäristökokemuksen perustana.

Nykyään joudumme hyväksymään nopeat ja perustavaa laatua olevat uudelleenjärjestelyt ympäristössämme. Perustelut, joilla nämä muutokset saadaan aikaan, ovat pääosin taloudelliset, tai paremmin sanottuna talouspoliittiset. Suuressa mittakaavassa ne ohjaavat ympäristömme kehitystä ja visuaalista ilmettä. Asutushistoriasta on tullut taloushistoriaa ja muuttoliikkeestä on tullut toimeentulon edellytys.

Suomalaista maisemaa on piirretty, maalattu ja valokuvattu mieliimme hyvin romanttisin painotuksin. Näin on syntynyt kokoelma kohteita, erilaisia paikkoja ja merkittäviä tiloja, joiden varaan ajatus kansallismaisemastamme rakentuu. Kansallismaisemaluettelo sisältää tällä hetkellä 27 kohdetta. Näiden runkona ovat maisema-arkkityypit metsien ja järvien maasta. Suomalaisesta maisemakuvasta syntyy ajatus, jonka juuret ovat historiamme Impivaarassa. Se on paikka, jossa vapaus, itsenäisyys ja omavaraisuus olivat ympäristökäsityksen selityksiä. Ympäristö oli tuolloin kokonaisvaltainen elämys, jonka perustana olivat rakennustaito, käyttötarve ja niistä nousseet kauneusarvot.

Tarina kertoo ranskalaisen taidemaalarin Ferdnand Léger’in vierailusta Suomeen joskus 50-luvulla. Hänet oli viety tutustumiskäynnille Hattulan keskiaikaiseen kivikirkkoon. Léger oli syvästi vaikuttunut kirkon koristelusta ja raamatun historian kuvituksesta. Hänen kerrotaan huomauttaneen suomalaisisäntien vähätellessä suomalaisen taidehistorian painoarvoa, että tässä sitä on kirkko täynnä, eikä paljon muuta tarvitakaan.

Ehdotankin, että katsomme kansallismaisemiamme uudelleen, ympäristötaiteen keinoin. Esimerkkinä voisi olla Kaarina Kaikkosen ympäristötaideteos, Tie, Helsingin Tuomiokirkon portailla vuonna 2000.

Harvoin kuitenkaan enää puhumme paikalliskulttuurista. Uuden kulttuurijärjestelmän perustana ei ole paikallisyhteisö, vaan keskitetyt, maailmanlaajuiset organisaatiot, jotka ohjailevat oman alueensa kehitystä ja kulttuuria. Tämän takana on uusi uskonto, kehityskultti, jatkuvan kasvun usko. Tähän perusjärjestykseen ei sovellu pysyvyyttä korostava paikalliskulttuuri ja paikallisuutta korostava ympäristökäsitys. Päinvastoin, ympäristö ja ihminen sopeutetaan kehitysuskon vaatimuksiin. Huomaamattamme omaksumme globaalin kulttuurin maailmankuvan, jota hallitsevat ylikansalliset järjestelmät. Käyttötarvikkeet ja käyttökulttuuri muuttuvat maailmanlaajuisiksi. Käyttäytymis- ja kulutusmuodot ovat maailmanlaajuisia. Tässä yhteydessä globaali ja kansainvälinen on muistettava erottaa toisistaan, kansainvälisyyden tarkoittaessa kansojen ja valtioiden välistä yhteyttä ja yhteistyötä.

Taloudellisen ja poliittisen vallan keskittymisen kautta sekä sähköisen viestinnän avulla maailmankuvamme yhdenmukaistuu. Arvot ja aatteet samankaltaistuvat. Erilaiset yhteiskuntajärjestelmät harmonisoidaan yhteensopiviksi. Globalisoitumisesta on tullut arkipäivää. Yksilöistä tulee yhä enenevässä määrin suuren pyramidin erittäin pieniä kiviä. Ihmisten arkitodellisuus häviää ja tilalle tulee virtuaalikokemuksia ja globaalin elämysteollisuuden illuusioita. Toisaalta hetken ainutkertaisuutta korostava elämäntyyli, kokemuksien etsintä sekä ympäristömuutokset luovat moni-ilmeisiä, sopeutuvia alakulttuureja, jotka ainakin näennäisesti jatkavat paikalliskulttuurin perintöä. Nykyisyys on ristiriitainen ja sekava. Se on valintojen ja päätösten kaoottinen tila, joka voi synnyttää epävarmuutta ja illuusiottomuutta.

Tämän hetkinen ympäristömme on lokaalin ja globaalin ajattelun välimaastossa. Me kannamme kummankin ajattelutavan arvoja mukanamme vähän niin kuin markkoja ja euroja. Tämä ristiriitainen välitila saattaa myös olla hedelmällinen kaaos, uusien muotojen ja ajattelun synnyttäjä. Ympäristötaide laaja-alaisuudestaan johtuen voi ottaa merkittävän vaikuttajan ja keskustelijan roolin nykyisessä yhteiskunnassa.

Kasvavan kulutuksen tai yleisemmin ilmaistuna jatkuvan kasvun maailmassa korostuvat ihmisten moraaliset ja eettiset arvovalinnat. Yhä enemmän vaaditaan voimaa olla eri mieltä yleisesti hyväksytyistä arvoista ja rohkeutta poiketa yhteisesti päätetyistä päämääristä. Kysymykset Mistä ja Minne ovat muuttuneet kysymyksiksi oikeutuksista erilaisiin arvo- ja ympäristövalintoihin. Ympäristötaide haastaa ajattelemaan elämää monisyisenä rakennelmana, jossa kaikilla valinnoilla on esteettinen ja eettinen puolensa. Näihin arvovalintoihin on vaikea löytää ratkaisumalleja. Kuitenkin meidän tehtävänämme on etsiä vastauksia ja kertomuksia, jotka osaltaan auttavat maailman hahmottamisessa. Ympäristötaide voi myös olla julkinen muistutus siitä, että on useita eri tapoja ajatella maailmaa.

Rakennetun ympäristön tulevaisuuden kuvan vaikuttavin tekijä on luonnollisesti rakennustaide eli arkkitehtuuri. Se on kaiken rakennetun ympäristön äiti. Arkkitehtuuri luo ympäristömme esteettiset kulissit. Se voi olla yhteisöllinen, kokoava ja ajatuksia herättävä voima tai se voi olla röyhkeä ympäristöstään välittämätön, itsekeskeinen tilan muokkaaja. Luonnollisesti arkkitehtuuri on myös laajemmin sidoksissa yhteiskunnan perusarvoihin ja sen kehityssuuntaan. Ympäristötaiteen kannalta vuoropuhelu arkkitehtuurin kanssa on välttämätöntä. Ympäristötaiteen opetuksen kannalta yhteistyö arkkitehtikoulutuksen kanssa on välttämätöntä. Ei ole sattuma, että monilla ympäristötaiteen tekijöillä on myös arkkitehtikoulutus takanaan.

Toinen tulevaisuuden ympäristökuvaan vaikuttava tekijä on ihmisten liikkuminen. Kasvava liikenne, erityisesti yksityisautoilu, luo lisääntyvää tieverkostoa, joka pilkkoo ympäristön yhä tiheämmäksi labyrintiksi. Maiseman esteettinen kokeminen muodostuu teiden varsista ja suunnistusmerkeistä. Liikkumisesta tulee kahden paikan välinen suunnistusselviytyminen mahdollisimman lyhyessä ajassa. Insinööritaito ratkoo liikkumista ja sen estetiikkaa enemmänkin auton kuin ihmisen kannalta. Tässä yhteydessä tulee korostetusti esille ympäristötaiteen ja tutkimuksen yhteistyö. Tarvitsemme tietoa liikenteen ja liikkumisen eri muotoihin liittyvistä muutospaineista, mahdollisuuksista ja käyttötavoista. Tällä tavoin pystymme laajentamaan ympäristötaiteen perusnäkemystä. Samassa yhteydessä huomautan edellä mainitusta toisesta suuresta yhteiskunnallisesta liikkumisen muodosta, muuttoliikkeestä. Myös tämä on alue, jossa tutkimuksen ja ympäristötaiteen herättämät kysymykset hyödyntävät toisiaan. Esimerkiksi tällä hetkellä TAIK´n ympäristötaiteen opetusohjelman puitteissa tehdään väitöskirjaa edellä mainitusta aiheesta. Yhteistyö tutkimuksen kanssa antaa tarvittavaa laaja-alaisuutta ympäristötaiteen opiskeluun, sekä vahvistaa opiskelijoiden mahdollisuuksia tutkia taiteen keinoin ympäristömme erilaisia kysymyksiä.

Suurissa mittasuhteissa tapahtuva ympäristön muutos näkyy myös metsäteollisuuden jäljiltä sekä maailmanlaajuisesti että paikallisesti. Alussa esitetyillä menneisyyden kokemuksilla ei ole tekemistä tämän päivän metsäkäsityksen kanssa. Rannattomat korvet ja metsän pyhyys ovat myyttejä. Metsänhoito pirstoo perinteemme avohakkuualueisiin, pehmeän käsittelyn risukkoihin ja joihinkin jäljellejääviin suojeluläntteihin.

Metsässä menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat. Myytit ja tarinat vaihtuvat kysymyksiksi luonnon monimuotoisuudesta ja sen säilyttämisen välttämättömyydestä. Edellä esitettyyn viitaten totean, että rakennuskulttuuri, liikenne ja metsien käsittely ovat tulevaisuutemme vaikuttavimpia ympäristötekijöitä. Valitettavasti siinä arvomaailmassa luonnonsuojelullisella näkökulmalla on hyvin vähän sijaa. Emme kuitenkaan tule toimeen ilman arkkitehtuuria, insinööritaitoa ja metsäteollisuutta. Mutta tulemmeko toimeen ilman ympäristötaidetta.

Ympäristötaiteen opetusohjelmaa on kokeiltu Taideteollisessa korkeakoulussa reilu puoli vuotta. Se ei ole saavuttanut lopullista muotoaan. Ympäristötaiteen perusteiden opettaminen sekä intensiivijaksot ja työpajat ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Tarvitsemme yhteistyötä eri taiteen alojen sekä yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa. Opiskelijoilla on oltava selvillä yhteiskuntamme perusrakenteet. Tarvitsemme myös kansainvälistä yhteistyötä, sekä oppilas että opettajavaihtoa.

Opetuksen eräs painotuksen alue on oppilaiden suunnitelmien esittely ja mallintaminen. Tässä korostuu piirtämisen perustavaa laatua oleva merkitys ja sen yhteys alitajuntaan ja ajattelun nopeaan ja myös kontrolloimattomaan toteuttamiseen. Piirtämien on jatkuva tapahtuma, omien mielikuvien kartoitus, joka liittyy kaikkiin ympäristötaiteen opetuksen muotoihin.

Toinen opetuksen painotusalue on asenne- ja ympäristökasvatus. Oppilastöissä ja niiden perusteluissa on huomioitava sekä esteettiset että eettiset näkökulmat. Harjoitustöiden yhteydessä vastataan myös kysymyksiin Miksi tehdään? ja Mistä tehdään? Tällä tavoin työpajojen ja kohteiden valinnoilla ja painotuksilla vaikutetaan harjoitustöiden muotoutumiseen. Jotta työskentely muodostuu motivoiduksi, täytyy harjoitustöillä olla yhteys ympäröivään yhteiskuntaan ja suunnitelmilla konkreettinen kohde. Töitä tehdään ympäristössä.

Kolmantena opetuksen tavoitteena mainitsen henkilökohtaisen tilakokemisen tärkeyden. Jo perusopetuksessa harjoitetaan ympäristön kokemiseen liittyvää yksilöllistä osallistumista. Tällöin opiskelijoiden fyysinen läsnäolo on osa toteutettavaa teosta. Ympäristö on kokijansa näköinen. Se on jokaisen oma mielen tila.

Eräs globalisoituvan maailman näkyvä piirre on yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyminen. Kaikki eivät jaksa sopeutua yhä kiihtyvän muutoksen vauhtiin. Eriarvoisuudesta ja syrjäytymisestä tulee helposti valinta, johon ihmisellä itsellään ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa. Siirtyminen yhteiskunnan marginaaliin on monesti myös siirtymistä ympäristön raja-alueille, kaatopaikkojen, liikenneväylien ja esikaupunkien laidoille.

Viimeisen kuvaparin esimerkit ovat TAIKin ympäristötaiteen viime syksyn opetusohjelmasta. Tehtävään kuului yöpyä omassa suojassa, joka oli rakennettu kierrätysmateriaaleista. Yöpyminen tapahtui Helsingissä, Kallion ja Vallilan kaupunginosissa. Vaikka tehtävän päämäärä oli selkeästi ja ankarasti rajattu, silti ratkaisujen kirjo oli hämmästyttävän laaja, Mielikuvitukselliset suojat vaihtelivat kantaaottavasta näkösuojasta Sähkölaitoksen valekaappiin.

Arvoisa yleisö, näkökulmat ympäristötaiteeseen voi tietysti valita toisinkin. Mutta aina kun me puhumme ympäristötaiteesta puhumme yhteisöllisyydestä.

 

- Takaisin ympäristötaiteeseen -