IDENTITEETTI,  INTIMITEETTI  JA  KOTIPAIKKA
Huomioita kodin fenomenologiasta

JUHANI PALLASMAA
 

Arkkitehti ja kodin käsite
Arkkitehtuuri ja koti
Kodin olemus
Kodin poetiikka - turvapaikka ja kauhu
Muistin koti
Kodin mielikuva
Kodin nostalgia
Koti ja identiteetti
Koti ja intimiteetti
Kodin osatekijät
Vaatekomeron poetiikka
Tulisija ja tuli
Pöydän funktiot
Kodin mielikuvien heikentyminen
Konkreettisuuden puute
Suvaitsevaisuuden arkkitehtuuri
Idealisoinnin hyve
Kotiintulon mahdollisuus

 
Viitteet
Kuvalahteet

Arkkitehdin talo 1

Arkkitehtuuri ja koti
1   Arkkitehdin talo: Peter Eisenman, House IV
(Frank House). Cornwall, Connecticut, 1972-73.

2   Maalarin talo. Edward Hopper,
Keskipäivä, 1949, Ohio, The Dayton Art Institute.
Maalarin talo 2

Arkkitehti ja kodin käsite

Me arkkitehdit suunnittelemme työssämme asuntoja tilan, rakenteen ja järjestyksen todentumina, mutta meillä tuntuu olevan vaikeuksia käsitellä kodin hienovaraisempia, tunneperäisempiä ja vaikeammin määriteltäviä ilmentymiä. Arkkitehtikoulutuksessa opetetaan suunnittelemaan taloja ja asuntoja, ei koteja. Kuitenkin juuri se, että asunto tarjoaa kotipaikan maailmassa, on asunnon käyttäjälle merkityksellinen asia. Asunnolla on muodollisten ja mitattavien ominaisuuksien lisäksi psyyke ja sielu.

Arkkitehtuurikirjojen nimissä puhutaan aina "talosta" -Moderni talo, GA-talot, Kalifornialaistalot jne. - kun taas sisustuksia ja julkkiksia käsittelevät lehdet puhuvat "kodista" - Julkkisten kodit, Taiteilijakodit jne. Lienee tarpeetonta todeta, että ammattiarkkitehdit pitävät jälkimmäisen tyyppisiä julkaisuja tunteilevana viihteenä tai kitschinä.

Meidän käsityksemme arkkitehtuurista perustuu täydellisesti muotoillun arkkitehtonisen objektin käsitteeseen. Ristiriita arkkitehtuurin ja kodin välillä käy ilmi esimerkiksi kuuluisasta Mies van der Rohen ja hänen asiakkaansa tri Edith Farnsworthin välisestä Farnsworth Housea käsittelevästä oikeusjutusta. Kuten tiedämme, Mies oli suunnitellut yhden tämän vuosisadan merkittävimmistä ja esteettisesti miellyttävimmistä asuinrakennuksista, jota asiakas ei kuitenkaan pitänyt tyydyttävänä kotina. Juttu muuten ratkesi Miesin eduksi. Tarkoituksenani ei ole tässä vähätellä Miesin arkkitehtuuria vaan osoittaa, mitä seuraa siitä, jos etäännytään arkielämästä ja kavennetaan elämisen spektriä.

Jos vertaamme modernismin ja nykypäivän avantgarden suunnitelmia, voimme havaita, että empatia asukasta kohtaan on kadonnut. Sen sijaan että arkkitehtuuri toteuttaisi arkkitehdin yhteiskunnallista näkemystä tai elämänkäsitystä, siitä on tullut itseriittoista ja autistista.

Monilla meistä arkkitehdeistä tuntuu olevan,jonkinlainen jakautunut persoonallisuus; meillä on erilaiset ympäristöarvot suunnittelijoina ja asukkaina. Arkkitehteina me tavoittelemme pikkutarkasti muotoiltua ja ajallisesti yksiulotteista ympäristöä, kun taas asukkaina me pidämme parempana kerrostunutta, monimerkityksistä ja esteettisesti vähemmän yhtenäistä ympäristöä; asukkaan vaistot pääsevät pintaan ammattilaisen rooliarvojen alta.

Vincent van Gogh 3

Marcel Breuer 4
Arkkitehtuuri ja koti
3   Vincent van Gogh: Vincentin huone
Arlesissa, 1888.
4   Marcel Breuer: ruokasali Piscatorin
talossa, Berliini, 1926.

Arkkitehtuuri ja koti

Herää kysymys: voiko koti olla arkkitehtoninen ilmaisu? Koti kenties ei olekaan lainkaan arkkitehtoninen ilmiö, vaan psykologinen, psykoanalyyttinen ja yhteiskuntatieteellinen.

Koti on yksilöity asunto, mutta tämän hienovaraisen yksilöinnin keinot eivät tunnu mahtuvan meidän käsitykseemme arkkitehtuurista. Asunto tai talo on kodin säiliö tai kuori. Asukas ikäänkuin erittää kotiaineksen asunnon tarjoaman kehyksen päälle.

Koti on yksilön persoonan ja perheen sekä heidän ainutkertaisten elämänkuvioidensa ilmaisu. Näin ollen koti on käsitteenä pikemminkin orgaaninen kuin esineellinen.

Meidän äärimmäistä erikoistumista korostavana aikanamme talon arkkitehtoninen ulottuvuus ja elämän henkilökohtainen tai yksityinen ulottuvuus ovat yhtyneet täysin vain eräissä erikoistapauksissa, kuten Alvar Aallon Villa Maireassa, joka oli arkkitehdin ja hänen asiakkaansa välisen ystävyyden ja poikkeuksellisen tiiviin kanssakäymisen tuote, eräänlainen opus con amore, kuten Aalto itsekin tunnusti 1. Lisäksi se ilmaisee heidän yhteistä utopianäkemystään paremmasta ja humaanimmasta maailmasta.

Villa Mairea on yhtä aikaa arkaainen ja moderni, maalaismainen ja elegantti, paikallinen ja yleismaailmallinen. Se viittaa niin menneeseen kuin tulevaankin, sen kuvakieli on ylenpalttista, ja niin ollen se on rikas maaperä yksilön psyyken juurtumiselle.

Kirjassaan Poeties of Space 2, joka käsittelee tilan psyykeä, Gaston Bachelard pohtii oneirisen talon eli unen talon olemusta. Hän ei ole varma, olisiko tässä arkkityyppisessä talossa kolme vai neljä kerrosta. Ullakko ja kellari ovat olennaisia tekijöitä; ullakko on symbolinen varasto niille miellyttäville muistoille, joiden pariin asukas haluaa palata, ja kellari taas on epämiellyttävien muistojen kätköpaikka. Molemmat ovat välttämättömiä henkiselle hyvinvoinnillemme.

On selvää, että oneirisen talon ominaisuudet ovat kulttuurisidonnaisia, mutta toisaalta tämä mielikuva tuntuu myös heijastavan ihmismielen yleismaailmallisia ominaisuuksia. Moderni arkkitehtuuri on yrittänyt väkivalloin kiertää tai kieltää tämän oneirisen mielikuvan. Niinpä ei olekaan yllättävää, että hylätessään historian moderni ihminen on hylännyt myös primaalimielikuviin liittyvän muistin. Pakonomainen viehtymys kaikkeen uuteen, ei-perinteiseen ja odottamattomaan on pyyhkinyt meidän sielustamme pois mielikuvan talosta. Me rakennamme asuntoja, jotka ehkä täyttävät useimmat meidän fyysisistä tarpeistamme, mutta joissa meidän mielemme ei voi asua.

John Waynen olohuone 5

John Wayne 6
Koti ja asukkaan identiteetti
5   John Waynen olohuone.
6   John Wayne.

Kodin olemus

Selvästikään koti ei ole objekti, rakennus, vaan vaikeasti määriteltävä, monimutkainen olotila, johon liittyvät muistot ja mielikuvat, halut ja pelot, menneisyys ja tulevaisuus. Koti on myös kokoelma rituaaleja, elämänrytmmiä ja arkirutiineja. Kotia ei voi luoda yhdellä kertaa; siinä on aikaulottuvuus, eli se on jatkumo, joka syntyy perheen ja yksilön mukautumisesta maailmaan.

Näin ollen koti ei voi olla markkinoitava tuote. Huonekalukaupan mainos, jossa kehotetaan ihmisiä "uudistamaan kotinsa kertaheitolla" ovat mielettömiä - aivan kuin psykologi mainostaisi voivansa muuttaa potilaan mielen sisällön noin vain. Tarkastellessamme kodin olemusta joudumme talon fyysisistä ominaisuuksista psyyken maailmaan. Joudumme tekemisiin identiteetin ja muistojen, tietoisuuden ja tiedostamattoman, biologis-behaviorististen jäännetoimintojen sekä kulttuurisidonnaisten reaktioiden ja arvojen kanssa.

Kodin poetiikka - turvapaikka ja kauhu

Kodin kuvaileminen vaikuttaa pikemminkin runo-, romaani-, elokuva- tai maalaustaiteen kuin arkkitehtuurin tehtävältä.

"Runoilijat ja taidemaalarit ovat synnynnäisiä fenomenologeja", totesi J.H. van den Berg 3. Samaten minun mielestäni ovat kirjailijat, valokuvaajat ja elokuvaohjaajat. Siksi kodin olemus, sen tehtävä asukkaan psyyken peilinä ja tukena ilmenee usein paremmin näissä taidemuodoissa kuin arkkitehtuurissa. Berlage Papers -julkaisussa tammikuussa 1994 elokuvantekijä Jan Vrijinan sanoo provosoivasti: "...mistä johtuu, että arkkitehtuuri ja arkkitehdit, toisin kuin elokuva ja elokuvantekijät, eivät ole lainkaan kiinnostuneita ihmisistä suunnitteluprosessin aikana? Miksi he ovat niin teoreettisia, niin kaukana todellisesta elämästä?"

Taiteilijaa eivät arkkitehtuurin periaatteet ja pyrkimykset kiinnosta, ja niinpä hän lähestyy suoraan talon ja kodin mielikuvien henkistä merkitystä. Siksi tilaa, valoa, rakennuksia ja asuntoja käsittelevät taideteokset antavat arkkitehdeille arvokasta palautetta arkkitehtuurin itsensä olemuksesta.

Jean-Paul Sartre on kirjoittanut osuvasti taiteilijan maalaaman talon autenttisuudesta: "(Taiteilija) luo ne (talot), toisin sanoen hän luo kankaalle kuvitteellisen talon eikä vain talon merkkiä. Näin ilmestyvä talo on samalla lailla monimerkityksinen kuin oikeatkin talot. 4

Paitsi että koti on suojan ja järjestyksen symboli, se voi negatiivisissa elämäntilanteissa myös muuttua ihmiskurjuuden ilmentymäksi - yksinäisyyden, hylkäämisen, hyväksikäytön ja väkivallan.

Rikoksen ja rangaistuksen ensimmäisessä luvussa, jossa Raskolnikov vierailee tulevan uhrinsa, vanhan koronkiskurieukon asunnossa, Dostojevski kuvailee lakonisesti mutta mieleenpainuvasti kotia, josta tulee murhan tapahtumapaikka. Koti muuttuu turvallisuuden vertauskuvasta uhan ja väkivallan vertauskuvaksi. Balthusin sisäkuvat heijastavat omituisia seksuaalisia jännitteitä - kodin erotisointia - kun taas Hitchcock pystyi lataamaan mitä tavallisimpaan kotiin voimakasta uhkaa, kuten elokuvissa Takaikkuna, Marnie ja Köysi.

Koti on psyykensisäinen, moniulotteinen kokemus, jota on vaikea kuvailla objektiivisesti. Tämän vuoksi kodin synnyttämien mielikuvien, tunteiden, kokemusten ja muistojen introspektiivinen ja fenomenologinen tutkiminen tuntuu olevan hedelmällinen lähestymistapa analysoitaessa tätä käsitettä, jota me kaikki käytämme jatkuvasti mutta jota harvoin pysähdymme miettimään.

Rene Magritte 7

Alfred Hitchcock 8
Koti ja pelko
7   Rene Magritte: Painijan hauta, 1960.
Harry Torezynerin kokoelma, New York City.
8   Alfred Hitchcock:
Takaikuna. 1954.

Muistin koti

Sana "koti" herättää meissä muistoja lapsuuden lämmöstä, turvallisuudesta ja rakkaudesta. Kenties aikuisikämme kodit ovat pelkkää tiedostamatonta pyrkimystä palata lapsuusiän menetettyyn kotiin.

Kodin muisto kuitenkin palauttaa mieliin myös kaiken sen ahdistuksen ja pelon, jota olemme lapsuudessa mahdollisesti kokeneet.

"Talo on kokoelma mielikuvia, jotka antavat ihmisille vakauden tunteen tai harhakuvan" 5, kirjoittaa Bachelard ja jatkaa, "Se on väline jonka avulla voi kohdata kosmoksen." 6 Tässä hän puhuu kodista, siis talosta, jonka täyttää yksilön elämä.

Koti on kokoelma suojan ja intimiteetin henkilökohtaisia mielikuvia ja niiden todentuma, joka auttaa asukasta tuntemaan itsensä.

Koti on yksilön muistin näyttämö. Se toimii kaksisuuntaisena välittäjänä - henkilökohtainen tila välittää mielikuvan persoonasta ulkopuoliselle maailmalle mutta, mikä yhtä tärkeää, se vahvistaa asukkaan itsetuntoa ja jäsentelee hänen maailmankuvaansa. Koti on myös yksityisen ja julkisen elämän välittäjä. Merkittävässä kirjassaan Community and Privacy (1963) 7 Christopher Alexander ja Serge Chermayeff määrittelivät kuusi tilamekanismia, jotka toimivat yksityisyyden ja julkisuuden poolien välittäjinä.

Kodin mielikuva

Isäni työn johdosta perheeni muutti useita kertoja ennen lukioikääni, ja näin ollen asuin seitsemässä eri talossa lapsuuteni aikana. Lisäksi vietin lapsuuteni kesät ja suurimman osan sota-ajasta isoisäni maatilalla. Vaikka olen siis lapsena asunut kahdeksassa eri talossa, koen että minulla on ollut vain yksi kokemuksellinen koti, joka on siirtynyt mukanani ja muuntautunut kunkin asunnon fyysisten ominaisuuksien mukaiseksi.

En pysty muistamaan minkään noiden kahdeksan talon arkkitehtuuria tai rakenetta kovinkaan tarkasti. Sen sijaan muistan erittäin hyvin "kodin" tunteen, kotiinpaluun hiihtoretkeltä pimeässä kylmänä talvi-iltana. Kodin kokemus on voimakkaimmillaan silloin, kun näkee talon valaistut ikkunat pimeässä talvimaisemassa ja tuntee lämmön tunteen kohmettuneissa jäsenissään. "Valo kodin ikkunassa on odottava valo" 8, toteaa Bachelard. Kodilla on sielu.

En pysty muistamaan, minkälainen ovi isoisäni talossa oli, mutta muistan minkälainen lämpö ja tuoksu tulvi kasvojani vasten kun avasin sen.

Esseessäni The Geometry of Feeling (1985) 9 olen käsitellyt asutun tilan ominaisuuksia suhteessa arkkitehtuurin yleisiin käsitteisiin. Nähdäkseni rakennetusta muodosta ja tilasta syntyvät tunteet ovat peräisin ihmisen ja tilan välisestä kohtaamisesta. Tunnevaikutus liittyy toimintaan, ei objektiin eikä visuaaliseen tai muodolliseen tekijään. Arkkitehtuurin fenomenologia on verbien eikä tantiivien kieltä.

Voimakkaimmat tunteet herättää talon lähestyminen (ei talon julkisivu), astuminen (ei ovi), ikkunasta katsominen (ei ikkuna) tai takan tai pöydän ympärille kerääntyminen.

Andrej Tarkovski: Peili 9

Andrej Tarkovski: Nostalgia10
Kodin kipeä muisto
9   Andrej Tarkovski: Peili, 1975.
10   Andrej Tarkovski: Nostalgia, 1983.

Kodin nostalgia

Muistan myös surun ja peitetyn uhan, joka liittyi muuttoon. Traagisin kokemukseni oli pelko tuntemattomasta tulevaisuudesta ja lapsuuden ystävien menettämisestä. On selvää, että kokemus kodista sisältää ja sulauttaa itseensä valtavan määrän henkisiä ulottuvuuksia kansalaisuudesta ja kulttuurisidonnaisuudesta alkaen aina tiedostamattomiin haluihin ja pelkoihin asti. Ilmankos sosiologit ovat havainneet, että slummien asukkaiden suru menetetystä kodista muistuttaa suuresti kuolleen sukulaisen suremista.

Hylätyssä kodissa tai puretussa kerrostalossa, jonka murenevat seinät paljastavat yksityiselämän jäljet kaikkien katseltavaksi, on outoa surumielisyyttä. On liikuttavaa löytää rakennuksen perustuksen rauniot tai palaneen talon tulisijan jäännökset puoliksi umpeenkasvaneina metsän keskeltä. Kokemuksen koskettavuus selittyy sillä, että me emme luo mielikuvaa itse talosta vaan kodista ja sen asukkaiden elämästä ja uskosta.

Andrei Tarkovskin elokuva Nostalgia on koskettava kuvaus kodin menetyksestä. 10 Se kertoo kaukaisen kodin kaipuusta, joka on tyypillinen piirre venäläisessä taiteessa Dostojevskistä ja Gogolista Tarkovskiin asti. Läpi koko elokuvan päähenkilö, runoilija Andrei Gortshakov, sormeilee Venäjän kotinsa avaimia takkinsa taskussa: se heijastaa hänen tiedostamatonta kaipuutaan kotiin. Kaikissa Tarkovskin elokuvissa kaukaisen kodin kaipuu on läsnä jossakin muodossa. 11

Kommunistijärjestelmässä koti muuttui turvapaikasta tarkkailupaikaksi, keskitysleiriksi. Koti muuttui myös mystiseksi unelmaksi, jota monet venäläiset taiteilijat ovat töissään kuvanneet.

Koti ja identiteetti

Identiteetin ja elinympäristön keskinäinen riippuvuus on niin suuri, että psykologit puhuvat "paikkapersoonallisuudesta". Tämä käsite on syntynyt havainnoista, joiden mukaan yhden yksilön käyttäytyminen eri olosuhteissa vaihtelee enemmän kuin usean yksilön käyttäytyminen samoissa olosuhteissa. Norjalaissyntyisen suomalaistutkijan Frode Strömnesin psykolingvistiset tutkiukset ovat tuoneet esiin lisää ulottuvuuksia psyyken ja elinympäristön keskinäisestä riippuvuudesta. Tutkiessaan mielikuvia lingvististen operaatioiden perustana hän havaitsi, että jopa kieli muokkaa meidän käsitystämme tilasta ja meidän tapaamme käyttää tilaa. 12 Niinpä meidän käsityksemme kodista pohjautuu myös kieleen; äidinkielemme on ensimmäinen kotimme. Kieli on voimakkaasti sidoksissa meidän fyysiseen olemassaoloomme. Kielen tiedostamaton geometria muokkaa olemassaoloamme maailmassa.

Koti on identiteetin projektio ja perusta, ei ainoastaan yksilön vaan myös perheen. Mutta kodin olemassaolo, yksityiselämän suojaus julkisuudelta, luo yhteiskuntarakennetta. Koti määrittelee yksityisyyden ja julkisuuden rajat.

On turhauttavaa joutua elämään tilassa, jota ei pysty tunnistamaan tai merkitsemään omakseen. Kuka tahansa meistä ryhtyy persoonattomaan hotellihuoneeseen saapuessaan heti hallitsemaan tilaa ja tekemään sitä omakseen hienovaraisilla reviirinmerkitsemistavoilla - sijoittelemalla huoneeseen vaatteita, kirjoja ja esineitä, avaamalla vuoteen tms. Lapsen tai alkukantaisen ihmisen minimikoti on maskotti tai henkilökohtainen idoli, joka antaa turvallisuuden ja normaaliuden tunteen. Viisivuotias tyttäreni ei lähde mihinkään ilman rapsutustyynyään; amerikkalainen arkkitehtiassistenttini saapui Suomeen mukanaan neljä kirjaa (Joycen Odysseus, T.S. Eliotin Four Quartets ja kaksi tämän päivän amerikkalaista runoteosta); ja eräs amerikkalainen naisarkkitehtituttavani pitää aina mukanaan keittiöveitsisarjaansa, taikakalua joka luo hänelle kodin tunteen.

René Magritte 11

Edward Hopper 12
Kodin kipeä intimiteetti
11   René Magritte: Viinikorjuun kuukausi,
1959, Yksityiskokoelma, Pariisi.
 
12   Edward Hopper: Kello yksitoista, 1926.
Hirschornin museo ja veistospuutarha,
Smithsonian Institute, Washington, D.C.

Koti ja intimiteetti

Meillä kaikilla on yksityinen ja sosiaalinen persoona erikseen; koti on ensinmainitun reviiri. Koti on paikka, jonne piilotamme salaisuutemme ja jossa ilmaisemme yksityisintä itseämme. Koti on paikka, jossa voi levätä ja uneksia rauhassa.

Tarkemmin ottaen kodin rooli rajoittimena tai välittäjänä yksityisyyden ja julkisuuden välillä, tai eräänlainen kodin läpinäkyvyys, vaihtelee suuresti. Eräissä elämäntavoissa kodista on tullut näyteikkuna, jolloin julkisuus voi esteettä nähdä kotiin sisälle.

Yleisesti ottaen kodin intimiteetti on kuitenkin meidän kulttuurissamme tabu. Meistä tuntuu syylliseltä ja nololta jos me jostain syystä joudumme menemään jonkun kotiin luvatta kun asukas ei ole kotona. Kodin näkeminen tyhjänä on melkein kuin sen asukkaan näkeminen alasti tai intiimissä tilanteessa. Teoksessaan Notebooks of Malte Laurids Brigge Rainer Maria Rilke kuvailee vaikuttavasti yksityisyyden ja elämän jättämiä jälkiä, jotka ovat näkyvissä puretun rakennuksen naapuritalon seinässä. Brigge pystyy näiden jäänteiden avulla elämään menneisyytensä uudelleen. Rilke kuvailee väkevästi, kuinka elämä tunkeutuu elottomaan aineeseen; elämän historia voidaan lukea asunnon pienimmästäkin rippeestä.

"Mutta itse seinät olivat unohtumattoman kokemus. Näissä huoneissa elänyt itsepäinen elämä ei ollut suostunut poljettavaksi unohduksiin. Se oli siellä edelleen; se takertui seiniin jääneisiin nauloihin; se lepäsi lattiasta tähteeksi jääneellä kädenlevyisellä kaistaleella; se kyykisteli kulmapalkkien alla, siellä missä vielä oli tilaa. Sen näki väreissä, jotka se oli vuosien varrella hitaasti muuttanut: sinisen homeenvihreäksi, vihreän harmaaksi, ja keltaisen ikäväksi likaisenväsyneeksi valkoiseksi. Mutta se eli myös paikoissa, jotka olivat pysyneet tuoreempina - peilien, taulujen ja kaappien takana; sillä se oli piirtänyt seinään niiden ääriviivat monen monituiset kerrat ja lymynnyt niiden takaa nyt paljastuneissa piilopaikoissa pölyn ja seittien kera. Se eli jokaisessa paljaaksi kalutussa pinnassa, kosteuden tapettiin nostamassa kupruissa, irrallisissa riekaleissa ja ikivanhoissa likatahroissa. Ja näistä aikoinaan sinisistä, vihreistä ja keltaisista seinistä, joita hajotettujen väliseinien jäljet kehystivät, näiden elämien henki tuli esiin - nihkeä, hidas, tunkkainen henki, jota yksikään tuuli ei vielä ollut hajottanut. Siihen sisältyivät päivälliset, sairaudet ja vuosikausien hengitysilma ja savu, tunkkainen hengitys ja hikoilevien jalkojen öljyinen haju. Siihen sisältyivät virtsan pistävä tuoksu ja palavan noen katku ja perunoiden harmaa löyhkä ja härskiintyneen rasvan paksut, yököttävät höyryt. Siinä oli laiminlyötyjen sylilasten makeahko, viipyvä tuoksu, pelokkaiden koululaisten tuoksu ja naimakelpoisten nuorten ummehtuneiden sänkyjen uho." 13

Pahoittelen tätä pitkähköä lainausta; halusin osoittaa, miten elämällä on taipumus luoda runollisia kielikuvia verrattuna nykyarkkitehtuurin steriileihin mielikuviin.

Tunnevoimassaan Rilken kuvaus muistuttaa Heideggerin kuuluisaa kuvausta eeppisestä sanomasta, joka sisältyy van Goghin maalaukseen Maalaisen kengät 14. Se, että Meyer Shapiro on sittemmin asettanut Heideggerin tulkinnan kyseenalaiseksi ei vähennä sen runollista voimaa; Shapiro totesi, että van Gogh itse asiassa maalasi omat kenkänsä ja että sitäpaitsi maalaus on peräisin hänen lyhyen Pariisin-oleskelunsa ajalta. Tärkeää on kuitenkin taiteilijan uskomattoman tiheä kuvakieli, joka heijastaa todellista elämänmuotoa.

Bachelard osoittaa, miten ruumiillinen kokemus koti on: "Kotona meillä on nurkkia ja sopukoita, joihin on mukava käpertyä. Käpertyminen kuuluu asuaverbin fenomenologiaan, ja vain ne, jotka ovat oppineet käpertymään, pystyvät asumaan intensiivisesti. 15

Yksityisen intimiteetin viehätysvoima näkyy esimerkiksi siinä, että muistan Architectural Design -lehden 1960-luvun lopulla kirjoittaneen pienestä teatterista New Yorkissa, jossa yleisö katseli yksisuuntaisen peilin kautta tavallisen amerikkalaisen perheen elämää. Perhe asui vuokrahuoneistossa täysin tietämättömänä siitä, että heitä tarkkailtiin. Teatteri oli auki 24 tuntia vuorokaudessa, ja se oli jatkuvasti loppuunmyyty kunnes viranomaiset sulkivat sen ihmisoikeuksia loukkaavana.

Äskettäin ilmestyneessä neliosaisessa kirjassa A History of Private Life 16 seurataan yksityisyyden kehitystä pakanallisesta Roomasta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen 2800-sivuinen taival osoittaa lukijalle, miten suhteellistajakulttuurisidonnaista kaikkein henkilökohtaisin ja intiimeinkin elämä on. Ihmisen olemassaolossa ei ole paljoakaan ennalta annettua.

Kodin osatekijät

Koti näyttää koostuvan kolmenlaisista henkisistä tai symbolisista osatekijöistä: ensinnäkin niistä, jotka ovat peräisin syvältä tiedostamattomalla bio-kulttuuritasolta (sisäänkäynti, tulisija); toiseksi niistä, jotka liittyvät asukkaan yksilölliseen elämään ja identiteettiin (muistoesineet, perintöesineet); ja kolmanneksi sosiaalisista symboleista, joiden tarkoitus on viestiä ulkopuolisille varakkuutta, koulutusta, yhteiskunnallista asemaa jne.

Tähän mennessä lienee tullut selväksi, että kodin strukturointi asuttuna instituutiona poikkeaa arkkitehtuurin periaatteista. Arkkitehti sommittelee talon tilahierarkioiden ja dynamiikan, rakenteen, valon, värin jne. kokonaistuutena, kun taas koti keskittyy rakenteellisesti muutaman selkeän funktion ja esineen ympärille. Käyttäytymis- ja symbolifokuksina voivat toimia esimerkiksi talon etuala (etupiha, julkisivu, kaupunkiympäristön, sisäänkäynti, ikkuna, tulisija, liesi, pöytä, kaappi, kylpyhuone, kirjahylly, TV, huonekalut, perhekalleudet, muistoesineet.

Vaatekomeron poetiikka

Kunkin osatekijän merkitystä voidaan analysoida fenomenologisesti. Bachelardin analyysi lipastonlaatikoiden, arkkujen ja vaatekaappien oleellisesta merkityksestä meidän mielikuvastossamme on esimerkillinen. Hän antaa näille esineille - joita harvemmin pidetään arkkitehtonisesti merkittävillä - vaikuttavan roolin fantasian ja päiväunien maailmassa. "Vaatekaapissa on järjestyksen keskus, joka suojaa koko taloa epäjärjestykseltä", hän kirjoittaa. 17

Vaatekomerot, kaapit ja lipaston laatikot edustavat säilöön panoa ja säilöstä ottoa, säilyttämistä ja muistamista. Kaapin sisäpuoli on intiimi ja salainen tila, eikä kaappia saa avata kuka tahansa. Pienet laatikot ja rasiat ovat salaisuuksien piilopaikkoja ja niin ollen tärkeitä mielikuvituksen kannalta. Meillä on aivan yhtä suuri tarve pitää salaisuuksia kuin paljastaa, tietää ja ymmärtää niitä.

Yksi syy siihen, miksi nykyaikaiset talot ja kaupungit ovat niin vieraannuttavia on se, ettei niissä ole salaisuuksia: niiden rakenne ja sisältö on todettavissa yhdellä vilkaisulla. Sopii vertailla esimerkiksi minkä tahansa keskiaikaisen kaupungin tai vanhan talon sokkeloisuutta ja salaperäisyyttä, joka ruokkii mielikuvitusta ja luo odottavan ja jännittyneen tunnelman, uudenaikaisen kaupunkikuvan ja kerrostalojen läpinäkyvään tyhjyyteen.

Kirjassaan Yksiulotteinen ihminen 18 Herbert Marcuse pitää meidän aikamme rakennuksia epäeroottisina verrattuna luonnon tai perinteisten rakennusten herättämän eroottisiin mielikuviin. Verrattakoon vanhan ullakon tai kaupunginmuurin ulkopuolella sijaitsevan niityn herättämiä fantasioita modernin lähiön turruttavaan tyhjyyteen tai betonilaatikkoasunnon persoonattomuuteen. Marcuse uskoo, että meidän aikamme räikeä ja väkivaltainen seksuaalisuus on seurausta ympäristön eroottisesta köyhyydestä.

Tuen Hocks 13

Antinio Gaudi 14
Tulen tila ja tuli kuvana
13   Tuen Hocks: Nimetön (Mies tulen ääressä),
1990.
14   Antinio Gaudi: Casa Batlló
1904-06

Tulisija ja tuli

Tulisijan tai lieden tärkeys kodin tunnun luomisessa on itsestään selvä. Tuli on aina liittynyt kotiin. Tulisijan symbolinen mahti perustuu sen kykyyn yhdistää muinaiset mielikuvat tulesta elämän ylläpitäjänä, mukavuuden tuntemukset sekä yhteenkuuluvuuden ja yhteiskunnallisen aseman symbolit.

Fauvistinen kuvataiteilija Maurice Vlaminek on kirjoittanut: "Se hyvänolon tunne, joka minulle tulee tulen ääressä istuessani myrskyn raivotessa ulkona, on täysin animaalinen. Rotta tai kani kolossaan tai lehmä navetassaan tuntee varmaankin täysin samoin. 19

Takka on porvariston luoma symboli, joka erottaa toisistaan tulen mukavuusesineenä ja tulen ruoanvalmistuksen välineenä; liesi taas assosioituu talonpoikaiskulttuuriin. Koska olen itse asunut lapsena maatalossa, muistan elävästi lieden merkityksen perheen elämän keskipisteenä, päivän rutiinien jäsentäjänä ja miesten ja naisten roolien määrittäjänä.

Tulen mielikuva on niin voimakas symboli, että tulisijoja rakennetaan monesti pelkiksi symboleiksi, ilman että niihin edes pystyy virittämään tulta.

Tulisijalla on myös välittömiä eroottisia konnotaatioita. Ilmankos Lewis Mumford kirjassaan Kaupunkikulttuuri käsittelee uunin keksimisen vaikutuksia seksuaaliseen käyttäytymiseen.

Nykyaikaisessa kodissa tulisija on litistynyt esineeksi, jolla on etäinen koristeen asema. Tuli on kesytetty ja muutettu kehystetyksi kuvaksi, jolta on riistetty sen alkuperäinen tehtävä, lämmön tuottaminen. Voisimme puhua modernin kodin kylmästä tulesta.

Pöydän funktiot

Nykyarkkitehtuuri on myös lähes täysin kadottanut pöydän jäsentävän funktion ja symbolisen roolin. Pöydän merkitys on kuitenkin edelleen tallella maalaustaiteessa ja runoudessa.

Omista kokemuksistani muistan jälleen elävästi isoisäni maatalon jykevän, maalaamattoman puupöydän. Mielikuva pöydästä on voimakkaampi kuin muistikuva huoneesta sinänsä. Jokaisella oli oma paikkansa pöydän ääressä. Isoisäni istui sen sisemmässä päässä. Toinen pää, lähinnä sisäänkäyntiä, oli yleensä tyhjänä, paitsi jos talossa oli satunnaisia vieraita. Pöytä oli syömisen, ompelun, leikkimisen, läksyjen, keskustelun jne. näyttämö. Pöytä oli maatalon keskus, joka määritteli arkipäivän ja sunnuntain, työpäivän ja juhlan eron.

Voisimme käsitellä samaan tapaan monia muitakin kodin fokuksia, mutta tässä ei valitettavasti siihen ole tilaa.

Graalin malja ilmestyy 15

Dieric Bouts 16
Pöytä keskipisteenä
15   Graalin malja ilmestyy
Pyöreän pöydän ritareille. 1300-luku.
16   Dieric Bouts: Ateria Simenonin
talossa, 1400-luvun puoliväli.

Kodin mielikuvien heikentyminen

Haluaisin kuitenkin mainita, että vuoteen mielikuva on pelkistynyt yksityisyyttä edustavasta pienoistalosta (talosta talossa) neutraaliksi vaakasuoraksi tasoksi, eräänlaiseksi yksityisyyden näyttämöksi. Tämä liittyy Bachelardin toteamukseen siitä, että talo, ja niin ollen meidän elämämme, on kadottanut pystysuoran ulottuvuutensa ja muuttunut yksinomaan vaakasuoraksi. 20 Jälleen kerran löydämme lukemattomia esimerkkejä vuoteen olemuksesta historiallisista maalauksista ja piirroksista.

Vähemmän itsestään selvä mutta äärimmäisen poeettinen ja olennainen kodin kokemuksen välittäjä on ikkuna, erityisesti silloin kun katsotaan kodin ikkunasta ulos pihalle tai puutarhaan. Kodin tunne on erityisen voimakas silloin kun sen suojasta katsellaan ulos. Nykyinen taipumus rakentaa lasiseiniä tuhoaa ikkunan tehtävän kehystävänä ja rajaavana tekijänä ja heikentää kodin ja ulkomaailman välistä tärkeää jännitettä.

Oven ontologia on kadonnut samalla tavalla.

Milanolaisia renessanssivuoteita 17

Kuva identifioimaton 18
Vuode tilana ja vaakatasona
17   Milanolaisia renessanssivuoteita n. 1540.
18   Kuva identifioimaton.

Konkreettisuuden puute

Asun itse ullakkoasunnossa peltikaton alla. Voimakkaimmin ja miellyttävimmin koen kodin tunteen silloin, kun rankkasade piiskaa kattoa, jolloin lämmön ja suojan tunne on selvimmin aistittavissa. Sateen läsnäolo puolen metrin päässä ihostani luo suoran kontaktin minun ja luonnonvoimien välille. Tavallisessa kerrostaloasunnossa näitä tuntemuksia ei synny.

Ruoan valmistaminen avotulella on erittäin tyydyttävä kokemus, koska tulen ja lämmön välinen syy-seuraus -suhde on selvästi aistittavissa. Tämä tunne menetetään käytettäessä sähköliettä tai mikroaaltouunia.

Nykyaikaisessa kodissa televisio on omaksunut tulisijan funktion - sosiaalisen kokoontumisen ja yksilöllisen keskittymisen. Laadullinen ero on kuitenkin ratkaiseva.

Tuli sitoo meidät tiedostamattomaan muistiimme, mielikuvien arkeologiaan. Tuli on ikivanha mielikuva, joka muistuttaa meitä fyysisen maailman syyn ja seurauksen laeista. Samalla kun liekit synnyttävät mietiskelevää unelmointia, ne vahvistavat todellisuuden tunnettamme.

Televisio vieraannuttaa meidät syy-seuraus -suhteista ja vie meidät unimaailmaan, joka heikentää todellisuuden tunnettamme, itsetuntemustamme ja yhdessäolon eettistä perustaa. Sen sijaan että televisio korostaisi yhdessäoloa, se pakottaa katsojansa eristäytymään.

Television kielteisen vaikutuksen järkyttävin esimerkki oli Persianlahden sota, joka lähetettiin reaaliajassa ympäri maailmaa viihdeohjelman tapaan. Tämän symposiumin teeman kannalta olennainen aihe olisi tietenkin analyysi siitä, miten televisio jäsentää nykyaikaista kotia, mutta minulla ei ole tässä tilaa käsitellä sitä.

Syy-seuraus -suhteiden yleinen hämärtyminen uhkaa koko nykyaikaista elämänmuotoa. Meidän uljaan uuden maailmamme peikko on sen konkreettisuuden puute. Pelkokin on hyväksyttävää, jos sille on olemassa ymmärrettävä syy tai jos se symbolisoi jotain, ja jos sitä ei ole verhottu näennäiseen järjestykseen ja hyvinvointiin. Meidän kaupunkiemme herättämä irrationaalinen pelko kasvaa siitä, että ympäristö on meidän järjellemme merkityksetön ja aisteillemme käsittämätön. Olemme kadottamassa syyn ja seurauksen tunteen tavassamme aistia maailmaa.

"(Sairauden) oireet ovat itse asiassa rappeutuneita symboleja, jotka egon reduktioharha on rappeuttanut. Oireet ovat sietämättömiä juuri siksi että ne ovat merkityksettömiä. Me voimme kestää miltei millaisia hankaluuksia tahansa, jos vain tiedämme niiden merkityksen. Merkityksettömyys on ihmiskunnan suurin uhka", kirjoittaa psykologi Edward Edinger. 21

Tämä merkityksettömyys, hypnoottinen tyhjyys, paikan ja fokuksen puute, eksistentiaalinen tyhjiö esiintyy toistuvasti nykytaiteessa. On hälyttävää, että taiteen yleisimpiä teemoja nykyään on ihmisen täydellinen eristyminen, riisuttuna kaikista yksilöllisyyden ja ihmisarvon tunnusmerkeistä.

Suvaitsevaisuuden arkkitehtuuri

Jos arkkitehtuuri ja koti ovat keskenään ristiriitaisia käsitteitä, kuten näyttää, niin mitkä ovat arkkitehdin mahdollisuudet luoda "kotiintulo", kuten Aldo van Eyck on painokkaasti vaatinut?

Minun nähdäkseni arkkitehtuuri voi joko suvaita ja rohkaista yksilöllistämistä tai tukahduttaa sen. On olemassa mukautuvaa arkkitehtuuria ja torjuvaa arkkitehtuuria. Ensin mainittu mahdollistaa yhteensovittamisen, jälkimmäinen taas pyrkii muokkaaman kaiken oman jäykän kaavansa mukaiseksi. Ensin mainittu perustuu syvälle kollektiiviseen muistiimme juurtuneisiin mielikuviin eli arkkitehtuurin fenomenologisesti aitoon maaperään. Jälkimmäinen manipuloi mielikuvia, jotka kenties ovat vaikuttavia ja muodinmukaisia, mutta joihin eivät sisälly asukkaan identiteetti, muistot ja unelmat. On todennäköistä, että jälkimmäisellä tavalla saadaan aikaan arkkitehtonisesti vaikuttavampia taloja, mutta ensin mainittu on se, joka mahdollistaa kotiintulon.

Lisäksi on suuria eroja siinä, millä tavoin ja missä määrin arkkitehtuuri sallii ja sujauttaa itseensä esteettisiä poikkeamia ilman, että kestämättömiä ristiriitoja syntyy. Alvar Aallon arkkitehtuuri ja huonekalut ovat rohkaiseva esimerkki esteettisesti suvaitsevaisesta mutta taiteellisesti tinkimättömästä tyylistä.

Idealisoinnin hyve

Koska hyväksyn, että arkkitehtuurin ja kodin perusvaatimusten välillä on ristiriita, voitaisiin ehkä tulkita että edellytän arkkitehdin uskollisesti toteuttavan asiakkaansa vaatimukset ja toiveet. Haluan erityisesti painottaa, että en missään tapauksessa usko tällaiseen populistiseen lähestymistapaan. Jos asiakkaan vaatimukset hyväksytään ilman kritiikkiä, on tuloksena vain sentimentaalista kitschiä; arkkitehdin tehtävänä on läpäistä tämä pintakerros, jonka taustalla ovat useimmiten kaupalliset, yhteiskunnalliset ja hetkellisen mieltymyksen motiivit. Todellinen taiteilija ja arkkitehti ovat tekemisissä ihannemaailman kanssa, tietoisesti tai tiedostamattaan. Taide ja arkkitehtuuri ovat mennyttä jos tämä näkemys ihanteesta ja pyrkimys siihen kadotetaan.

Minun nähdäkseni vain se arkkitehti, joka luo ihanneasiakkaansa omassa työssään, voi luoda taloja ja koteja, jotka antavat ihmiskunnalle toivoa ja suuntaa pelkän porvarillisen tyydytyksen sijaan. Ilman sellaisia töitä kuin Frank Lloyd Wrightin Fallingwater, Gerrit Rietveldin Schöder House, Le Corbusierin Villa Savoye, Pierre Chareaun Lasitalo ja Alvar Aallon Villa Mairea meidän käsityksemme nykyaikaisuudesta ja meistä itsestämme olisi huomattavasti heikompi; nämä mestariteokset ovat konkreettisia esimerkkejä ihmiselämän ja asumisen mahdollisuuksista.

Shaker-kokoontumishuone 19

Henri Matisse 20
Kotiinpaluu
19   Shaker-kokoontumishuone,
Hanock, Massachusetts.
20   Henri Matisse: Kultakaloja
(Les poissons rouges), 1912.

Kotiintulon mahdollisuus

Todellinen arkkitehtuuri on aina elämän arkkitehtuuria; ihmisen eksistentiaalinen kokemus on rakennustaiteen tärkein perusta. Tiettyyn rajaan asti suuri arkkitehtuuri on myös arkkitehtuurin arkkitehtuuria, sen sääntöjen ja rajojen koettelemista. Nykypäivän arkkitehtuuri tuntuu kuitenkin hylänneen elämän täysin ja muuttuneen arkkitehtuuriksi sen itsensä vuoksi.

Todellinen arkkitehtuuri edustaa ja heijastaa elämäntapaa, elämän kuvaa. On ajatuksia herättävää huomata, että nykypäivän rakennukset näyttävät tyhjiltä; ne eivät tunnu edustavan mitään todellista elämäntapaa.

Nykypäivän arkkitehtuurin avant-garde on tietoisesti torjunut kodin käsitteen. "Arkkitehtuurin on irtaannuttava paikasta... tuhoamatta omaa olemustaan; vaikka talo on edelleen suojaava rakennus, sen ei tarvitse symbolisoida tai romantisoida suojaavaa funktiotaan, päinvastoin: tällaiset symbolit ovat nykyään merkityksettömiä ja silkkaa nostalgiaa", julisti Peter Eisenman eräässä haastattelussa muutama vuosi sitten. 22

Kodin käsitteen torjumisen lisäksi nykypäivän avant-garde -arkkitehtuuri on laiminlyönyt massatuotetun asunnon, joka oli eräs "modernin projektin" perushaasteista. Meidän post-historiallinen aikakautemme on tehnyt lopun historiallisesta kerronnasta, edistyksen käsitteestä ja tulevaisuudenuskosta. Koska horisontti on kadonnut, merkityksen tunne menetetty ja perspektiivi kutistunut, arkkitehtuuri on kääntynyt pois elämän ja todellisuuden mielikuvista autistiseen itseriittoisuuteen ja omien älyllisten rakenteidensa tarkasteluun. Samalla arkkitehtuuri on etääntynyt muista aisteista ja keskittynyt olemaan pelkästään visuaalinen taidemuoto.

Saatan olla perusteettomasti nostalginen, mutta olen edelleen sitä mieltä, että arkkitehtuuri voi olla sovittavaa; se voi mahdollistaa "kotiintulon". Arkkitehtuuri voi edelleen luoda taloja, joissa voimme asua arvokkaasti. Ja me tarvitsemme edelleen taloja, jotka vahvistavat meidän käsitystämme inhimillisestä todellisuudesta ja elämän oleellisista hierarkioista.
 

The Consept of Home: An Interdiciplinary View -symposiumissa
21.-23.8.1992 Trondheimin yliopistossa pidetty luento.
Käännös englannista suomeen: Jaakko Mäntyjärvi.
 



VIITTEET

1   Alvar Aalto: Band I 1922-1962. Les Editions d'Architecture Artemis, Zurich 1963, p. 108.

2   Gaston Bachelard, The Poetics of Space. Beacon Press, Boston 1969, p. 25-26.

3   ibid, p. XXIV

4   Jean-Paul Sartre, What is Literature? Peter Smith, Gloucester, Mass., 1978, p. 4.

5   Bachelard, op. cit., p. 17.

6   Bachelard, op, cit., p. 46,

7   Christopher Alexander, Serge Chermayeff, Community and Privacy. Doubleday & Company, Garden City, New York, 1963.

8   Bachelard, op. cit., p. 34,

9   Juhani Pallasmaa, The Geometry of Feeling: a look at the phenomenology of architecture. Arkkitehti 3/1985, Helsinki, pp. 44-49. (English translation, pp. 98-100.)

10   Juhani Pallasmaa, Space and Image in Andrej Tarkovsky's Hostalghia. Focus Yearbook of the Faculty of Architecture, Helsinki University of Technology, Helsinki 1992, pp. 13-14, and; Anders Olofsson, Nostalgia, Tanken på en Hemkonst (ed. Magnus Bergh & Birgitta Munkhammar), Alfa Beta Bokförlag, Stockholm 1986, p, 150.

11   Interview of Paola Volkova by Mikael Fränti in Helsingin Sanomat 9.12.1992, p. D 10.

12   for instance:
Frode Strömnes, A New Physics of Inner Worlds. Institute of Social Science, University of Tromsö, 1976.
Frode Strömnes, On the Architecture of Thought. Abacus, Yearbook of the Museum of Finnish Architecture. Helsinki, 1981, pp. 7-29.
Frode Strömnes, The Externalized Image. A study showing differences correlating with language structure between pictorial structure in Ural-Altaic and Indo-European filmed versions of the same plays. Reports from the Plannign and Research Department, The Finnish Broadcasting Company, No 21/1982, Helsinki.

13   Quoted in Robert Jan van Pelt, Letter from Koblenz, The Architectural thesis: Waterloo Journal of Architecture, Waterloo 1992, pp. 113-114.

14   Martin Heidegger, The Origin of the Work of Art, in Basic Writings. Harper & Row, New York, 1977, p. 163.

15   Bachelard, op. cit., p. XXXIV

16   A History of Private Life, Volumes I-IV (Phillippe Ariés and Georges Duby, general editors), Harvard University Press, Cambridge, Mass., 1987.

17   op. cit., p. 79.

18   Herbert Marcuse, One Dimensional Man. Beacon Press, Boston, 1964.

19   Bachelard, op, cit., p. 91.

20   Bachelard, op, cit., p. 27.

21   Edward Edinger, Ego and Archetype, Baltimore 1973.

22   Peter Eisenman, En Samtal med Carsten Juel-Christiansen, kala 12/1987.
 

KUVALÄHTEET

1   Peter Gössel, Gabriele Lenthäuser, Architecture in the Twentieth Century, Taschen, Köln 1991.

2   Rolf Günter Renner, Eduard Hopper 1882-1967. Benedikt Taschen 1991,

3   Ingo F. Walther / Rainer Metzger, Vincent van Gogh: L'Oeuvre complete-peinture, Benedikt Taschen, Köln 1990.

4   Bauhaus, Stuttgartin ulkomaisten kulttuurisuhteiden instituutin julkaisu, Stuttgart 1974.

5   Celebrity Homes II (ed. Paige Rense). The Knapp Press, Los Angeles 1981.

7   A. M. Hammacher, Magritte. Harry N, Abrams, Inc. New York 1985.

11   Jacques Meuris, Magritte. Artabras Publishers, New York 1987.

12   Robert Hobbs, Edward Hopper, Harry N. Abrams, Inc. Publishers, New York 1987.

13   Ignasi Solà-Morales, Gaudi. Rizzoli, New York 1983.

14   Art in America, New York, July 1992, p.48.

15   Encyclopedia of World Mythology. Octopus Book, London 1975.

16   Albert Châtelet, Early Dutch Painting: Painting in the northern Netherlands in the fifteenth century. Montreaux, Lausanne 1980.

17   Peter Thornton, The Italian Renaissance Interior 1400-1600. Harry N. Abrams, New York 1991.

19   Amy Stechler Burns & Ken Burns, The Shakers: Hands to Work, Hearts te God. An Aperture Book, New York 1987.

20   John Elderfield, Henry Matisse: A Retrospective. The Museum of Modern Art, New York 1992.



©A R K K I T E H TI   1 / 1994

 

| Kotisivulle | Ylös |