In English

Modernin taiteen, taideteollisuuden ja arkkitehtuurin opinahjo on heräämässä henkiin Dessaussa, Saksassa.

Staatliches Bauhaus, saksalaisen arkkitehtuurin, taideteollisuuden ja käsityön kokeilu- ja koulutusinstituutin perusti arkkitehti Walter Gropius v. 1919 Weimariin. 1920-luvun puolivälissä Bauhaus muutti Dessauhun Gropiuksen piirtämään radikaalin moderniin rekennuskompleksiin. Joulukuun 4. päivänä 1926 vihittiin uusi Bauhaus-taideoppilaitos käyttöönsä. Rakennuskompleksi oli valmistettu teräksestä ja lasista. Sitä pidettiin arkkitehtonisena ihmeenä.

Bauhausin lähtökohdat olivat kaukana taideteollisuuden ja taiteen sekä arkkitehtuurin koulutuksen aiemmista menetelmistä. Ohjelma perustui uusimpiin pedagogisiin tietoihin. Bauhausin aatteellisena perustana oli sosiaalisesti orientoitunut ohjelma. Taiteilijan on koettava sosiaalinen vastuunsa yhteisöä kohtaan tietoisesti. Toisaalta yhteisön on hyväksyttävä taiteilija ja tuettava häntä.

Mutta ennen kaikkea Bauhausin tarkoituksena oli kehittää monipuolisesti muotoa luovia voimia arkkitehtuurin ja teollisuuden palvelukseen ja siten vaikuttaa taiteellisesti, teknillisesti ja käytännöllisesti tasapainoisten käyttötavaroiden aikaansaamiseen. Instituutissa oli työhuoneita talotyyppi- ja kaikenlaisten käyttöesineiden mallien valmistamista varten sekä mm. mainostaiteen, lavastuksen, valokuvauksen ja typografian osasto. Kuvataiteen neoplastiset ja konstruktiiviset suuntaukset ohjasivat suuressa määrin Bauhausin edustamaa muotoilulinjaa. Opettajina työskentelivät sellaiset nykytaiteen mestarit kuin Kandinsky ja Klee. Bauhausin aatteita levittivät aikakauslehdet ja merkittävä kirjasarja Bauhausbücher.

Uusi suunta

Walter Gropius (1883-1969) tuli Henry van de Velden vuonna 1906 perustamasta "Grossherzoglich-Sächsische Kunstgewerbe" -taideteollisuuskoulusta. Taiteilijoiden vaikutus saksalaisen teollisuuden tuotteisiin oli pysynyt varsin vähäisenä. Voimia oli koottava.

Lokakuun alussa v. 1907 sata arkkitehtia, muotoilijaa, teollisuuden harjoittajaa ja taiteen ystävää tapasi toisensa Münchenissa. He perustivat yhdessä "Deutscher Werkbundin". Sen päämääränä oli tarve-esineiden muodon ja laadun parantaminen.

Werkbundiin oli osin vaikuttanut englantilainen arts and crafts -liike. Sillä oli kuitenkin avonaisempi asenne koneiden tuotantoon; tosin samalla myös alun alkaen melko lähetystyömäinen luonne. Kuitenkin tämä teollisuusyhteiskunnalle avautuminen oli Werkbundin menestyksen tukipilareita. Todelliseen läpimurtoon ei kuitenkaan päästy ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Deutches Werkbund järjesti Kölnissä vuonna 1914 suuren näyttelyn. Uusien ideoiden asemesta siellä nähtiin monia toisintoja. Myös Gropius tajusi tilanteen.

Sodan vaikutus

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen taideteollisuus ei enää ollut individualistinen ilmiö. Taideteollisuuden piirissä alettiin kollektiivisesti asettaa päämääriä toiminnalle, samalla kun yritettiin uudella tavalla perustella muutoksen välttämättömyyttä. Tietenkin ensimmäisen maailmansodan aiheuttamat monet mullistukset vahvistivat myös muutosta vastustavia pyrkimyksiä. Toisaalta pääsivät vapaaksi ennalta aavistamattomat voimat. Kaksikymmentäluku olikin vastakohtien täyttämä, sekä hedelmällisessä että tuhoavassa muodossa.

Vaihdos kylläisestä ajasta köyhään aikaan - varsinkin voitetussa ja taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevassa Saksassa - loi uuden tietoisuuden. Ensin se tuli esiin myöhäisekspressionistisissa tunneilmaisuissa ja pian myös formaalisessa askeesissa. Bauhaus oli reagointia näihin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Sosiaaliset lähtökohdat ja uudet esteettiset tavoitteet eivät olleet helposti yhdistettävissä uuteen ihmiseen. Saatettiin ajautua kantikkuutta korostavaan puritanismiin.

Toisaalta sileät, jäntevästi pingoitetut tai pehmeästi virtaavat muodot saattoivat yhdistyä loistaviin, puhtaisiin väreihin. 1920-luvun puolivälin jälkeen myös tietty hygieeninen raikkaus täytti kalustetut huoneet, kaikenlainen yltäkylläisyys sai väistyä. Ei ihme, että kiiltävä teräsputki keksittiin huonekalumateriaaliksi.

Taiteen ja taideteollisuuden koulutuksen oli uudistuttava. Oli rohjettava tarttua teknistymisen ja koneellistumisen problematiikkaan. Ja samalla kuten Henry van de Velde korosti: "Taiteilija on sisimmässään hehkuva individualisti, vapaa spontaaninen luoja."

Yllättävät tavoitteet

Weimarin Bauhausin kokemusten pohjalta Gropius kiteytti vuonna 1925 keskeiset lähtökohtansa:
"Bauhaus haluaa palvella asumisen ajankohtaista kehitystä yksinkertaisista talousesineistä valmiiseen asuintaloon asti. Vakuuttuneena siitä, että talon ja talousesineiden on oltava järkevässä suhteessa toisiinsa, Bauhaus yrittää systemaattisesti teoreettisen ja käytännöllisen kokeilun kautta - muodollisella, teknillisellä ja taloudellisella alueella - löytää jokaisen esineen muodon sen luonnollisïsta toiminnoista ja edellytyksistä... esine määräytyy sen olemuksen mukaan. Jotta sen - astian, tuolin, talon - voi muotoilla niin, että se toimii kunnolla, on ensin tutkittava sen olemus... tämän olemuksen tutkimus johtaa siihen tulokseen, että kun tiukasti otetaan huomioon kaikki modernit valmistuskeinot, konstruktio ja materiaali, syntyy muotoja, jotka - tutusta eroten - vaikuttavat usein vierailta ja yllättäviltä."

Tuotteen muodon muuttaminen tarkoitti Gropiukselle myös muotoilijalle asetetun vaatimuksen uutta määrittelyä:
"Bauhaus haluaa... kouluttaa teollisuudelle ja käsityölle uuden, tähän mennessä puuttuvan työntekijätyypin, joka hallitsee yhtälailla tekniikan ja muodon... tulevaisuudessa käsityö tulee näkyviin uudessa toimintayksikössä jossa se on teollisen tuotannon kokeilutyön kannattaja. Spekulatiiviset kokeilut laboratoriotyöpajoissa luovat tehtaiden tuotannolliselle toteutustyölle malleja - tyyppejä."

1920-luvun puoliväliin mennessä Gropius oli täsmentänyt modernin teollisen designin lähtökohdat ja doktriinin. Sen mukaisesti Bauhausin opetusohjelma yhdisti teoreettisen opetuksen (esikurssin ja muoto-opin) ja käytännön koulutuksen opetustyöpajoissa. Opettajiksi, niin kutsutuiksi bauhausmestareiksi, Gropius sai mm. Lyonel Feiningerin, Vassily Kandinskyn, Paul Kleen, Johannes Ittenin, Oskar Schlemmerin ja Laszlo Moholy-Nagyn.

Esikurssi tärkein

Peruskoulutuksen keskipisteenä, johon jokaisen aloittelijan tuli osallistua, oli esikurssi. Sveitsiläinen taidemaalari Johannes Itten toi esikurssin idean ja metodin Bauhausiin. Unkarilainen Laszlo Moholy-Nagy ja saksalainen Josef Albers kehittivät edelleen esikurssia. Vasta esikurssin onnistuneen suorittamisen jälkeen opiskelija hyväksyttiin harjoittamaan aineopintojaan verstaissa.

Perusopetusta tukivat myös jotkut pakolliset kurssit, joissa - kuten esim. Paul Kleen ja Wassily Kandinskyn pitämissä - pääpaino pantiin pelkästään kuvallisiin kysymyksiin. Myös mallin piirtäminen kuului perusopetukseen. Bauhausin esikurssimetodi otettiin eri puolilla maailmaa taide- ja designkoulujen ohjelmaan.

Johannes Itten toi esikurssi-ideansa Wienistä. Hän oli siellä kehittänyt sitä taidekoulussaan. Hän antoi opiskelijoiden ottaa käsiinsä puuta, niintä, lasia, metallilankaa, peltiä ja hiiltä - usein jätteitä. Niiden aineellisia ominaislaatuja tutkittiin yhdessä. Sopiviksi katsotut materiaalit saatettiin plastisiksi hahmoiksi, usein dadaistisen taiteen näköisiksi töiksi, jotka olivat tuolloin muodissa. Materiaalien ominaisuudet, niiden sopivuus kuten myös sopimattomuus taiteelliseen käyttöön tulivat käytännön soveltamistyössä pohdinnan kohteeksi.

Vanhojen mestareitten maalauksia analysoitiin. Struktuuri, kompositio, väri ja valonkäyttö olivat tutkinnan kohteena. Erittäin olennaista tietoa saatiin värien tutkimisessa. Ittenin värioppi pohjautui niin fysiikkaan kuin psykologiaankin. Se oli herkän taiteilijan värioppi. Tärkeimpinä aspekteina olivat komplementti- ja kontrastivaikutukset. Näiltä osin Itten on pysynyt esimerkillisenä näihin päiviin asti.

Oma vastuu

Esikurssiopetuksessa tähdättiin ammatillisen rajoittuneisuuden poistamiseen. Esikurssin suorittamisen jälkeen opiskelijat olivat valmiita asettamaan opinnoilleen omia painopistealueita. He saivat valita haluamansa verstaat. Näin luotiin parhain mahdollinen lähtökohta opiskelijan omien taipumusten mukaiseen etenemiseen. Samalla löytyi tie riittävään erikoistumiseen, oman ammattitaidon kehittämiseen sekä innovatiivisen otteen soveltamiseen. Havaittiin, että ammatillisen rajoittuneisuuden poistumisen ja erikoistumisen vaatimukset eivät ole toistensa kanssa ristiriidassa. Bauhausin järjestelmä salli monipuolisten yhteiskunnallisten, teknisten ja metodisten perustietojen varaan rakentuvan työskentelyn.

Erikoistuminen vankkojen perustietojen yhteydessä ei muodostunut riskitekijäksi opiskelijan sijoittuessa tuotantoelämään. He pystyivät joustavasti seuraamaan teknologista ja yhteiskunnallista kehitystä. Yhtenäiset ammattiroolit alkoivat käytännössä hajota tai ainakin muuttua voimakkaasti. Samalla havaittiin välttämättömäksi, että opiskelija on ensi sijassa itse vastuussa opiskelustaan ja ammattitaitonsa kehittämisestä.

Tämä uusi pedagoginen lähestymistapa tietysti motivoi aineopinnoissa ja käytännön työssä verstaissa. Bauhausin verstaat olivat uuden teollisen muotoilun syntypaikkoja. Ennen kaikkea toteutettiin käsityön teollistamisprosessi. Tulokset näkyivät myös esimerkiksi tekstiilitaiteen alueella. Tuhansia kangaskokeiluja tehtiin. Monet niistä otettiin tehtaiden valmistusohjelmaan, ja niitä kopioitiin innokkaasti. Myös valokuvaus tuli opetusohjelmaan vahvemmin 1920-luvun lopussa. Bauhausin näyttelyosastolla työtä johti Oskar Schlemmer. Hän koulutti taidemaalareita, teknikoita, näyttelijöitä, tanssijoita ja ohjaajia. Bauhausin yksi tärkeimpänä päämääränä oli arkkitehtuurin uudistaminen. Bauhausin johtajat, Walter Gropius, Hannes Mayer, Ludwig Mies van der Rohe, olivat arkkitehteja.

Bauhausmestari Josef Albers antoi esikurssiopetusta vuosina 1923-1933. Aikaisemmin hän oli opiskellut Ittenin johdolla. Alussa hän johti työopetusta, jonka tarkoituksena oli erityisesti opettaa työkalujen käyttöä. Vuodesta 1928 lähtien oli koko kaksilukukautinen esikurssi Albersin vastuulla. Kandinskyn osuus perusopetuksessa oli analyyttinen piirustus- ja väriseminaari. Kandinsky oli Bauhausin keskeisimpiä henkilöitä.

Ongelmien edessä

Bauhausin henkilösuhteet eivät olleet niin harmonisia kuin puolen vuosisadan etäisyydeltä katsottuna saattaisi näyttää. Itten erosi voimakkaiden riitojen jälkeen. Moholy-Nagy lähti vuonna 1928, Klee 1931. Jotkut, kuten Kandinsky ja Albers, pysyivät uskollisena Bauhausin sulkemiseen saakka vuoteen 1933.

Uudentyyppiselle taidekoulutukselle ei helposti saatu yhteiskunnallista tukea. Poliittinen painostus oli alusta alkaen tunnettavissa. Vuonna 1925 Thüringenin hallitus veti koulutukselta pois taloudellisen tuen. Bauhaus löysi paikan Dessausta. Kaupunki antoi Gropiukselle rakennustehtäviä: koulutus-, verstas- ja ateljeerakennus (1925-1926) on jäänyt historiaan "Bauhaus Dessau"na.

Bauhaus-rakennukseen kuuluivat mestareiden asuinrakennukset. Ne oli suunniteltu uuden koneaikakautta vastaavan elämän ja asumistyylin esimerkeiksi. Toisaalta ne oli rakennettu erittäin suurpiirteisesti. Nämä onnistuneet, paljon kehutut rakennukset soveltuivat kuitenkin verrattavissa olevien projektien malleiksi vain rajoitetusti - rakennuskustannukset nousivat korkeiksi. Oskar Schlemmer kirjoitti tyrmistyneenä vaimolleen:
"Pelästyin kun näin talot! Kuvittelin, kuinka asunnottomat seisovat täällä jonakin päivänä, sillä aikaa kun taiteilijaherrat ottavat aurinkoa huviloittensa katolla."

Menestyksestä huolimatta Gropius jätti Bauhausin johtajan tehtävät vuonna 1928. Häntä seurasi sveitsiläinen arkkitehti Hannes Meyer. Tämä edisti voimakkaasti muotoilukoulutuksen tieteellistämistä. Meyer epäonnistui kuitenkin johtajana Bauhausin sisäisten poliittisten vastakohtien vuoksi. Hänet erotettiin vuonna 1930.

Saksalainen arkkitehti Ludwig Mies van der Rohe sai kutsun johtajan tehtäviin. Hän joutui supistamaan koulutusohjelmaa. Käytännön työtä vähennettiin. Bauhaus lähestyi jonkinlaista "ammattikorkeakoulun" tyyppiä. Se alkoi menettää sitä loistavaa universaalisuutta, joka oli tehnyt sen niin erinomaiseksi. Aineopetus alkoi puhtaasti hallita koulutuksen lähtökohtia. Itse asiassa tämä kehitys vahvistui sen jälkeen, kun Mies van der Rohe muutti sen 1932 yksityisinstituutiksi Berliiniin.

Dessaun kaupungin parlamentin natsienemmistö lakkautti oppilaitoksen. Myös yksityisinstituuttina kansallissosialistinen hallitus vihasi Bauhausia niin, että poliisit sulkivat sen 11.4.1933.

Työ jatkuu

Jo 1920-luvulla Bauhausilla oli säteilyvaikutusta Saksan ulkopuolelle. Yhdysvalloissa Bauhausin merkitys on ehkä ollut suurin. Suomessa Bauhausin suoranainen merkitys sotien välisenä aikana ei tämänhetkisen tutkimuksen valossa näytä kovin suurelta. Vasta toisen maailmansodan jälkeen suomalainen taideteollisuuskoulutus on saanut enemmän vaikutusta Bauhausista.

Bauhausin ideoiden ja vaikutusten kriittistä tutkimusta varten perustettiin jo vuonna 1960 Darmstadtiin arkisto ja museo. Se muutettiin vuonna 1971 Länsi-Berliiniin. Vuonna 1986 aloitettiin uuden itsenäisen Bauhaus-Dessaun luominen. Uusi Bauhaus on lähestynyt taidetta ja tekniikkaa ekologisesti. Ympäristökysymykset ja asuminen sekä niihin liittyvien asioiden kehittäminen yhdessä Dessaun asukkaiden kanssa on alkanut. Pahoin saastuneiden teollisuusseutujen ympäröimässä Dessaussa koulu yrittää ensimmäiseksi etsiä uusia ratkaisuja ympäristöongelmiin ja rapistuneiden asuntoalueiden saneeraukseen. Tänä syksynä on vuorossa teatteri ja ensi vuonna muotoilu. Saksojen yhdistymisen myötä Bauhaus on avaamassa jälleen ikkunoita Eurooppaan ja uuteen maailmaan.
 

Bauhaus-linkkejä WWW:stä
Albers
Kandinsky
Klee
Rohe

ILKKA HUOVIO
ilkka.huovio@uiah.fi
 
ARTTU!
Taideteollisen korkeakoulun tiedotuslehti 5/91