Veistokoulusta korkeakouluksi

Ilkka Huovio
1871-95
Sovussa varttuvat vähäisetkin asiat
1895-1925
Kypsymisen aika
1926-1949
Menestyksen tahto
1950-73
Tulevaisuuden asemat
1974-2001
Korkeakoulutuksen rakentuminen
Menneisyyden haasteet
Tulosten arvo
Suunta 2000-luvulle
Lähdeviitteet
ATENEUM - MASKERAD Taideteollisuuden muotoja ja murroksia

1871-95
Sovussa varttuvat vähäisetkin asiat

1860-luvulla alkanut vilkas liberalismin leimaama lainsäädäntötoiminta kohdistui monille yhteiskuntaelämän aloille. Opetustoimen kehittämiselle luotiin uusi perusta. Kauppa, merenkulku ja teollisuus vapautettiin asteittain valtiovallan holhouksesta. Hallitus alensi tulleja ja suuriruhtinaskunnan talouspolitiikassa astuttiin askel vapaakauppaa kohden. Kirkko ei enää valvonut kouluja. Teollisuus alkoi poliittisten uudistusten tukemana laajeta nopeasti. Vanhat tekstiilitehtaat, ruukit, vesisahat ja paperimyllyt saivat rinnalleen höyrysahoja, massa- ja paperitehtaita sekä konepajoja. Teknistä ammattitaitoa ei kuitenkaan ollut riittävästi. Asiantuntijoita saatiin ulkomailta, mutta vierastyövoima oli kallista ja epävarmaa.

Nälkävuosina 1866 - 68 osaamisen ja tiedon puute yllättikin suomalaiset täydellisesti, ja etenkin Suomen maatalouden tuotantorakenteen kapeus ja yksipuolisuus tulivat näkyvästi esiin. Tehokkaat kuljetus- ja jakelujärjestelmät puuttuivat, eivätkä vaatimattomaksi jäänyt tuotantotaloudellinen tekninen opetus ja soveltavan taiteen opetus olleet mahdollistaneet teollisen infrastruktuurin riittävää kehittymistä.

Oli siis ryhdyttävä päättäväisiin toimenpiteisiin. Näkyvissä oli koko koulutusjärjestelmän täydellinen uudistuminen. Kansakoululaitos syntyi ja ammattikuntalaitos oli hiipumassa lopullisesti. Taideopetuksen kehittämiseksi oli tehty jo aiemmin uusia ehdotuksia. Professori Fredrik Cygnaeus oli 1850-luvun jälkipuoliskolla taistellut Akatemian hankkeen puolesta, siinä onnistumatta. Cygnaeuksen seuraaja yliopiston professori C.G.Estlander jatkoi samaa linjaa. Hän kannatti taiteen ja taideteollisuuden opetuksen yhdistämistä saman katon alle. Hän vetosi teollisuus- ja liikemiespiireihin sekä valtion päättäjiin. Juuri Estlander sai aikaan Veistokoulun, joka aloitti toimintansa Helsingissä tammikuun 11. päivänä 1871. Esikuvana oli Tukholmassa 25 vuotta aiemmin aloittanut Slöjdskola.

Taide oli valjastettava parantamaan kansakunnan toimintaedellytyksiä. Teollisten tuotteiden esteettistä tasoa oli nostettava, niille oli avattava uusia markkinoita. Taide pelkästään taiteen vuoksi ei tullut kysymykseen. Kun Veistokoulu aloitti Kasarmintorin kansakoulun tiloissa, lähes puolet kursseista oli yleissivistävää käytännön opetusta. Monissa oppiaineissa, kuten laskennossa ja kirjanpidossa, piti alusta alkaen olla sekä suomen- että ruotsinkielistä opetusta. Suomenkielisen opetuksen järjestämistä haittasi kuitenkin aluksi pätevien opettajien puute, minkä vuoksi se oli suppeampaa eikä kattanut läheskään kaikkia aineita.

Veistokoulu 1871

viivotin-, klotsi- ja
ornamenttipiirustus,
maisemapiirustus ja kuvaanto,
mittausopillinen muoto-oppi,
laskuoppi, yleinen luonnonoppi,
yksinkertainen kirjanpito,
ornamentti- ja ammattimaalaus,
muovailu, kaunokirjoitus ja
tekstaus

Ensimmäisenä lukukautena opetusta annettiin 11 eri aineessa yhteensä 23 tuntia viikossa aina toukokuun puoliväliin saakka. Historiikit kertovat, että oppilaat olivat "mielihalullaan seuranneet opetusta". 1 Veistokoulun ensimmäinen esimies 61-vuotias tehtailija Lars Johan Källström oli "vapaaehtoinen uranuurtaja". Lähes pedantti Källström piti huolta koko koulun käytännön toiminnasta: hän ohjasi ja suunnitteli opetusta, hankki materiaaleja, huolehti taloudesta ja piti matrikkelia. Hänen oli myös laadittava anomuksia, kerjättävä rahaa, hoidettava kirjanpitoa ja maksettava laskut.

Puunveistokurssilaisia 1890-luvun alusta Kansainvälisesti huomionarvoista on, että Veistokoulu oli alusta lähtien avoin myös naisille. Puunveistokurssilaisia 1890-luvun alusta. Keskellä Sally Emilia Öhmann (myöh. Witikainen), seisomassa vas. Ingrid Poppius.
Yksityiskokoelma

Opiskelijoita oli ensimmäisen lukukauden lopussa 64. Syyskaudella 1871 johtajaksi tuli arkkitehti F.Granholm. Hän oli kesällä tehnyt opintomatkan Skandinaviaan ja Saksaan ja hankkinut kokemuksia ja opetusvälineitä. Lokakuussa 1871 tulivat opinahjoon miesten lisäksi naiset. Piirustus ja maalaaminen olivat kuuluneet säätyläistytön normaaliin kasvatukseen jo aiemmin. Nyt myös soveltavan taiteen piiriin alkoi hakeutua naisia. Kansainvälisestikin merkittävää on, että koulu oli alusta pitäen avoin myös naisille. Tosin yhteiskunnalliset normit hankaloittivat naisten tietä ammatillisessa etenemisessä vielä monin tavoin.

Taiteen kehitysedellytyksiin Suomessa on Paula Tuomikoski-Leskelän mukaan vaikuttanut neljä eri tekijää: taiteen sisäinen kehitys, valtion taidehallinto, järjestökenttä sekä taidepolitiikka. 2 Aina 1900-luvun alkuun saakka taide-elämän ja valtionhallinnon väliset suhteet olivat luottamukselliset, joskin talouden ehdot olivat varsin joustamattomat. Erilaiset uudistushankkeet oli hoidettava järjestöjen voimin niin koko sivistystoimen kuin sosiaalisektorinkin alalla. Ainoita poikkeuksia olivat Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto sekä kansa- ja oppikoululaitos.

Veistokoulu toimi ensimmäiset vuotensa vapaaehtoisuuden ja vapaan kansalaistoiminnan avulla. Talouden ja hallinnon hoitoon oli kuitenkin saatava pysyvyyttä. Sitä varten perustettiin Suomen Taideteollisuusyhdistys, joka aloitti toimintansa 1875. Suomen Taideyhdistys oli jo aiemmin perustettu huolehtimaan suomalaisen kuvataiteenkoulutuksen kehittämistä. Taideteollisuusyhdistys tuli osaksi julkista hallintoa ja vakiinnutti suhteellisen nopeasti asemansa Veistokoulun tukijana ja kehittäjänä. Yhdistyksen elimiin pyrittiin saamaan nimekkäitä luottamushenkilöitä hoitamaan yhteyksiä sekä valtioon että Helsingin kaupunkiin. Suurten hankkeiden, kuten Ateneum-rakennuksen toteutuminen, ei olisi ollut mahdollista ilman taitavaa yhteydenpitoa valtiovaltaan ja kaupunkiin.

Suunnitelma Ateneumin lisärakentamiseksi 1896

Jo 1896 tehtiin suunnitelma Ateneumin
lisärakentamiseksi. 1901 rakennusta
suurennettiin, mm. Taideteollisuusmuseon
kokoelmia varten. Theodor Höijerin piirustus.
Suomen rakennustaiteen museo

Helsingin historian erityispiirteet vaikuttivat oppilaitoksen kehitykseen. Kaupungista kehittyi 1800-luvulla tärkeä hallinnollinen ja taloudellinen keskus, mutta teollisuuskeskusta siitä ei sanan varsinaisessa mielessä tullut. Silti pääkaupunki veti puoleensa myös taideteollisuuden näkökulmasta kiinnostavaa elinkeinoelämää. Valtaosa koulun oppilaista tuli Helsingistä tai Uudenmaan läänin alueelta. Helsingin kaupungin taloudellinen tuki oli alkuvuosista lähtien merkittävä. Käytännössä kaupunki ja valtiovalta pitivät Taideteollisuusyhdistyksen avulla koulua taloudellisesti pystyssä.

Vuonna 1885 tapahtui käsityöläisten ammatillisessa koulutuksessa muutos. Sunnuntaikouluista tuli alempia ja iltakouluista ylempiä käsityöläiskouluja. Tällöin nimensä Taideteollisuuden Keskuskouluksi muuttaneesta Veistokoulusta tuli ylempi käsityöläiskoulu. Sen valmistava luokka vastasi alempaa käsityöläiskoulua. Vuoden 1885 asetuksessa määriteltiin koulun oppiaineet. Lisäksi todettiin. että kouluun oli perustettava kursseja käsityöläiskoulujen opettajiksi aikovia varten. Eniten tarvittiin piirustuksen opettajia; laskennon ja kaunokirjoituksen opettajia olikin jo saatavissa.

Johtokunta suunnitteli piirustuksen opetuksen laajentamista. Opetustaidon kehittämiseksi olisi opettajiksi aikovien seurattava opetusta iltakoulussa. Auskultointi olisi suoritettava mittausopin, muoto-opin, selittävän mittausopin, konstruktio-piirustuksen ja tyyliopin tunneilla. Opetuksen pedagogisiin menetelmiin perehtymistä varten tulisi perustaa alokasluokka jossa opetusharjoittelu tapahtuisi. 3

Miljoonapalatsi valmistui 1887

Miljoonapalatsiksi arvostelijoiden nimeämä
Ateneum valmistui 1887 arkkitehti
Theodor Höijerin suunnitelmien mukaan.
Tärkeitä vaikuttajia olivat senaattori,
salaneuvos V. von Haartaman ja senaattori
Leo Mechelin.
Suomen rakennustaiteen museo

Vuoden 1885 asetus käsityöläiskouluista vanheni nopeasti. Teollisuuden vaatimukset kasvoivat, ja Teollisuushallitus asetti toimikunnan ajanmukaistamaan koulun ohjelmaa. Työhön kutsuttiin mukaan myös keskuskoulun johtaja Ernst Nordström. Uuden asetuksen (1900) mukaan käsityöläiskoulut tulisivat kuulumaan teollisuushallituksen alaisuuteen. Uudistus oli ensi vaiheessa hallinnollinen, mutta samalla oli saatu virike Taideteollisuuskeskuskoulun opetusohjelman kehittämiseksi. Koululla ei enää ollut varaa puhtaasti teknilliseen ammattiopetukseen. Toimihan Suomessa tällöin jo 35 alempaa ja 9 ylempää käsityöläiskoulua. Oli keskityttävä päätehtävään: maan taideteollisen opetuksen edistämiseen.

Esteettisen kasvatuksen tavoitteet kytkettiin alun pitäen tietoisesti elinkeinoelämän ja teollisuuden tarpeisiin. Käytännönläheisyyden takasi mm. päiväkoulun ja iltakoulun tiivis yhteys. Koulu sai jo 1880-luvun Helsingissä tärkeän aseman, kun Ateneum-rakennus vihittiin käyttöön 1887. Rakennuksessa toimi Taideteollisuuskeskuskoulu ja Taideteollisuusyhdistyksen museo sekä Taideyhdistyksen koulu. Rakennuksen julkisivussa on edelleen tunnuslause "Concordia res parvae crescunt" (sovussa varttuvat vähäisetkin asiat). Rakennuksen vastustajat kritisoivatkin taloa miljoonapalatsiksi.

1895-1925
Kypsymisen aika

Koulutuksen tehtävänä oli nostaa taideteollisissa ammateissa toimivien "esteettis-siveellistä ja ammatillista tilaa". Selkeänä tavoitteena oli kansakunnan taloudellisen tilan kehittäminen. Suomalaiskansallista aatetta voimakkaampana taustalla vaikutti sosiaalireformistien toiminta työväestön sivistys- ja koulutuskysymyksien puolesta. Esteettiset sivistysnäkökohdat nousivat kuitenkin aina muiden tavoitteiden yläpuolelle.

Koristemaalausta 1925

Hannes Malisto ja Alexander Rapp ohjaavat
koristemaalausta 1925. Kolmannen
vuosikurssin oppilaat maalaamassa
al secco-väreillä kouluhuoneen seinää.
J. A. Lindh/Taike

Vuosisadan vaihteeseen tultaessa voitiin jo tähdätä koulutuksen rakenteellisiin ja laadullisiin uudistuksiin. Opetuksesta pyrittiin asteittain karsimaan pois kaikki, mikä ei ollut laadun kannalta keskeistä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa koulu oli vapautunut alkuaikojen harrastelijamaisesta koulutuksesta taiteellisen johtajansa Armas Lindgrenin johdolla. Tekniikka ja taide alettiin hallita tasavertaisesti. Muotoaistia kehittävien opetusaineiden osuus lisääntyi vähitellen ja erityisesti työpajatyöskentelyä lisättiin. Tehtävänä oli tarjota taidekäsityöammateissa toimiville opetusta ja mahdollisuus hankkia taiteellisesti suurempi pätevyys ammattisivistyksessä. Taiteellisesti lahjakkaille henkilöille pyrittiin jakamaan yleisiä tietoja ja taitoja, joita vaadittiin itsenäisessä ammatinharjoituksessa tai teollisuuden palveluksessa. Koulu oli jo 1800-luvulta alkaen vastannut koko maan piirustuksenopettajien koulutuksesta. Koulu jakautui vähitellen neljään osaan: ylempään taideteollisuuskouluun, ylempään käsityöläiskouluun, valmistavaan kouluun ja piirustuksenopettajien kurssiin.

Taideteollisuus-Keskuskoulu 1902

Ylempi Taideteollisuuskoulu
koristemaalaus, puusepän työ
ja puunveisto, muovailu ja
kivenveisto, kirjan sitominen
ja nahkaplastiikka, keramiikka
ja posliininmaalaus, metallityöt
ja taidetaonta, kutominen ja
taideompelu, rakennuspiirustus

Ylempi Käsityöläiskoulu
rakennuskonstruktiopiirustus,
koristemaalaus, puuseppien
ammattipiirustus, kaakelityö
ja keramiikka, posliinimaalaus,
kivenveisto ja kipsityö,
puunveisto, konepiirustus,
puunpiirräntä, kirjansitominen,
taidetakojan ammattipiirustus
työpajoineen

Valmistava koulu
piirustus, viivoitinpiirustus,
muovailu, maalaus, selittävä
mittausoppi ja perspektiivioppi.

Piirustuksen opettajien kurssi

Pedagogisesti taideteollisen koulutuksen tavoitteena oli 1890-luvun alkuun saakka sivistyksen nostaminen sekä esteettisen tiedon opettaminen. Esikuvana oli ruotsalainen ja saksalais-itävaltalainen taideteollinen koulutus. Opetuksessa tähdättiin taideteollisen tiedon ammatilliseen soveltamiseen, mm. työharjoittelun avulla. Kun lähtökohtana oli integroituminen käsityöläiskoulutukseen, laaja-alaisempi taiteellis-ammatillinen tieto jäi vähäiseksi. Ensimmäisten opiskelijoiden koulutuspohja oli heterogeeninen, joten myös opiskelijavalinnan oli oltava joustava. Vuosisadan alussa määriteltiin selkeästi sisäänpääsyvaatimukset. Ne olivat kansakoulukurssi tai vastaavat tiedot ja hyvä piirustustaito. Piirustuksen opettajien kurssille tuli olla 18 vuotta täyttänyt. 4

Ateneumilaisten Kööpenhaminanmatka 1915-16

Ateneumilaisten Kööpenhaminanmatka v. 1915-16.
Vasemmalta: Rafael Blomstedt, Veli Tage Snellman,
Gunnar Finne, Ragni Holmberg ja Torsten Stjernschantz.
Museovirasto

Uutta ohjelmaa toteutettiin asteittain. 5 Vuonna 1905 saivat ensimmäiset oppilaat, Lilli Luukkonen, Hjördis Lagerborg ja Emma Salzman päästötodistuksen ylemmästä taideteollisuuskoulusta. 6 Valmistuneiden lukumäärä kasvoi vuosittain. Taideteollisuuskoulu ja ylempi käsityöläiskoulu muodostivat kokonaisuuden ja opiskelu oli joustavaa: mikäli iltaosaston opiskelijan työ ja taloudelliset olosuhteet sallivat, hän saattoi jatkaa opintojaan taideteollisuuskoulussa. Suuri osaopetustunneista oli yhteisiä. Von Essen kirjoittaa 1925 arvioidessaan uudistuksen merkitystä: "sillä huomioon ottaen iltaosaston oppilaat, jotka suurimmaksi osaksi olivat ammatinharjoittajia, voitiin todeta hyödyttävää vaikutusta niin sivistyksellisessä suhteessa kuin taiteellisessa ymmärtämyksessäkin kosketuksesta pidemmälle ehtineiden päiväoppilaiden kanssa, ja siihen sijaan taas viime mainittujen yhteen joutuminen puhtaasti ammattiharjoittajien kanssa antoi heille lisää ymmärrystä ammattitekniikan erilaisista vaatimuksista". 7

Johtaja Ernst Nordströmin marraskuussa 1895 käynnistämä koulutuksen järjestäminen "laadukkaan teknillis-taiteellisen ammatinharjoituksen edellytysten" mukaisesti eteni hyvin. Ongelmallista oli käsityöläisopetuksen uudistaminen suhteessa koko valtakunnan ammattikasvatukseen. Myös piirustuksenopettajien koulutuksen perusta alkoi täsmentyä. Koko koulujärjestelmässä alemmat käsityöläiskoulut kävivät asteittain tarpeettomaksi sitä mukaa, kun kansakoulun suorittaminen yleistyi.

Logo

Loppukesällä 1914 syttynyt maailmansota ei alkuvaiheessa heijastunut autonomiseen Suomeen. Itse asiassa se vilkastutti talouselämää, alkoi vähitellen vaikuttaa yleisiin, koko maata koskeviin kehittämishankkeisiin. Ammattiopetus ei kuitenkaan profiloitunut ammattikasvatuskomitean ehdotusten suuntaisesti. Tässä tilanteessa Taideteollisuusyhdistyksen ripeä reagointi saattoi jo lähes 20 vuotta käynnissä olleen opintouudistuksen päätökseen. Koulun tehtävät täsmentyivät. Von Essenin mukaan tehtävänä oli nyt "osaksi tarjota henkilöille, jotka ovat toimineet käytännöllisissä taidekäsityössä, mahdollisuuden hankkia taiteellisesti suurempi pätevyys ammattisivistyksessään, osaksi jakaa taiteellisesti lahjakkaille henkilöille yleisiä tietoja ja taitoja, joita vaaditaan piirustuskonttoreissa, taideteollisissa työskentelyissä ja itsenäisinä teollisuuden ammattipiirustajina".

Taideteollisuus-Keskuskoulu 1917

Taideteollisuuskoulu
osastot:
A Mallipiirustus,
B Huonekalupiirustus,
C Koristemaalaus,
D Ornamenttiveisto,
E Keramiikka,
F Taidetaonta ja metallinpakotus,
G Piirustuksenopettajien valmistus

Ylempi Käsityöläiskoulu
yleinen kurssi sekä
kurssit muurareille
ja kivityömiehille,
puusepille ja kirvesmiehille,
metellityöntekijöille
ja sepille, kirjansitojille,
ammatti- ja koristemaalareille,
kirjaltajille, painajille ja latojille

Koulun osastot ja kurssit olivat kolmevuotisia, paitsi osasto G, joka oli kaksivuotinen. Taideteollisen koulutuksen tavoitteissa oli tapahtunut ratkaisevaa kehitystä. Tavoitteena oli taiteellisammatillisten perustietojen antaminen ja jäsentäminen, sekä valmiudet niiden ammatillisiin sovelluksiin. Koulutuksen esikuvana oli anglosaksinen, skandinaavis-eurooppalainen malli. Opetuksessa nojauduttiin edelleen opettajien persoonalliseen opetustaitoon. Nyt sallittiin kuitenkin jo intensiivisempi toteutus. Opiskelijat alkoivat antaa palautetta.

Vuosikertomuksessa 1917 - 1918 rehtori sivuuttaa katsauksessaan sisällissodan kohtalokkaat tapahtumat lyhyesti. Koulu ei voinut toimia enää kevätlukukaudella, sillä toukokuun puolivälissä valkoiset joukko-osastot majoittuvat pitkäksi aikaa Ateneumiin. 8 Seuraavana lukuvuonna suonenisku tuntui. Oppilasmäärä ei kohonnut 318 suuremmaksi "mikä oli painostavien ja levottomien aikojen suoranainen seuraus". Lukuvuonna 1919-1920 kuitenkin tavoiteltiin jo entisiä opiskelijamääriä. Työrauha näytti palanneen ja kehittämistyö asettautuvan rauhallisempiin uomiinsa. 9

Plastillisen anatomian opetusta 1920-luvulla

Kuvanveistäjä Viktor Malmberg opettaa
plastillista anatomiaa, johon kuului
"luurangon yleinen selitys. Eri luiden
nimet ja luonne. Kohdistettu erityistä
huomiota niveliin ja niiden mekaniikkaan."
Luurangon osat "piirustettiin eri tahoilta".
Kuva 1920-luvulta.
J. A. Lindh/Taike

Koulun opetustyö kehittyi, tosin ammattiopetukseen liittyvät yleiset kehityssuunnitelmat sekä koulun talous toivat mukanaan häiriöitä. Ammattiopetuskomitean 1912 laatiman mietinnön sanoma ei ollut vanhentunut. Ammatillisen koulutuksen määrää oli laajennettava ja sen saavutettavuutta parannettava. Näin toimittiinkin ja varsin nopeassa tahdissa valmistui asetusehdotus maan ammattiopetuksen järjestämiseksi maaliskuussa 1920. 10 Ylemmistä käsityöläiskouluista kehitettiin ammattioppilaitoksia. Asteittain syntyivät valmistavat ammattikoulut, yleiset ammattikoulut ja erikoisammattikoulut. Ammattioppilaitosjärjestelmään kuului myös vuodesta 1928 Ammattien Edistämislaitos, jota piti yllä vuodesta 1921 Viktor von Wrightin aloitteesta perustettu säätiö. Siihen kuuluivat Suomen Työnantajien Keskusliitto, Suomen Teollisuusvaltuuskunnan Keskuskomitea ja Maataloustuottajain Keskusliitto.

1926-1949
Menestyksen tahto

1930-luvun alkupuolella lähtee ensimmäisiä merkittäviä uuden polven taideteollisuuden edustajia omille teilleen. Uuden sukupolven ammatti ei enää ole sidottu käsityöläisperinteeseen, sitä ei sävytä kapea "koristetaiteellinen" orientaatio, vaan eurooppalaisuuteen perustuva funktionalismi. Nuori taideteollisuussukupolvi halusi olla valpas ja, ensimmäistä kertaa avoimen kriittinen. Koulussa merkittävistä taideteollisuuden edustajista Johan Friedl kuului niihin, jotka jäivät vedenjakajan taakse. Hän kuoli vuonna 1937. Myös koulun johtaja Rafael Blomstedt tunsi ympärilleen hahmottuvan uuden maailman itselleen vieraaksi.

Opintonsa 1920-luvulla aloittaneilla oli toisenlaiset lähtökohdat. Heidän käytettävissään olivat aikaisempien sukupolvien työ ja katsomukset. Tulenkantajiin verrattavaa voimakasta liikettä ei kuitenkaan syntynyt. Todelliset voimahahmot puuttuivat, ellei sellaiseksi haluta nostaa Arttu Brummer-Korvenkontiota. Taideteollisuutta kosketti sama paradoksaalinen ilmiö kuin kirjallisuutta: itsenäistyttyään Suomi loittoni kauemmaksi muusta Euroopasta. Ruotsinkielisen taideteollisuussivistyneistön oli helppo pitää yhteyksiä Pohjoismaihin, mutta suomenkielisten yhteydet olivat höllempiä ja pinnallisempia kuin vuosisadan alussa. Yltyvä kielitaistelu etäännytti Suomea etenkin 1930-luvulla Skandinavian maista ja syvensi suomen- ja ruotsinkielisen taideteollisuusväen välistä juopaa. Lapuanliikkeen ja pulavuosien aikana ilmapiiri taideteollisuudessa muuttui "suomalaisemmaksi". Vähensihän pula-aika osaltaan myös alan tuotantoa ja menekkiä. Oli varminta seurailla kristillis-isänmaallisia perinteitä - uuteen oli ainakin koulutuksessa tartuttava varoen. Tästä syystä esimerkiksi Bauhausilla ei juurikaan ollut vaikutusta koulutuksen suunnittelussa. Myös Suomessa 1930-luvun alkupuolta dominoivat kiihkomieliset aatteet.

Koulun osastojako vakiintui 1930-luvun alkuun mennessä. Uusina osastoina perustettiin graafillisen taiteen (1926) ja tekstiilitaiteen osastot (1929). Asema maan taideteollisen opetuksen keskuskouluna oli myös vakiintunut. Korkeakouluasemaa haviteltiin 1940-luvulla, mutta "vaikka Keskuskoulun ylempi osasto suunnitellussa uudessa muodossaan sekä ammatillis-teknillisiin että erittäinkin taiteellisiin tavoitteisiinsa nähden varmaan tulee vastaamaan lukuisia korkeakouluasemassa olevia taideteollisuuskouluja ulkomailla, ei komitea kuitenkaan ole tahtonut puoltaa korkeakoulu-sanaa osastolle nimeä määrättäessä". 11

Vuonna 1949 oppilaitoksen asema määriteltiin täsmällisemmin suomalaisen koulutusjärjestelmän osana. Siitä tuli Taideteollinen oppilaitos, joka jakautui Taideteollisuusopistoon ja Taideteolliseen ammattikouluun. Ylemmistä käsityöläiskouluista oli itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeninä kehittynyt yleisen ammattiopetuksen uusi perusrakenne.

L. Piponiuksen lukujärjestys 1932-34

Linnéa Piponiuksen (s. 1896) lukujärjestys.
Hän opiskeli piirustuksenopettajakurssilla
1932-34 ja valmistui kiitettävillä arvosanoilla.

Valtiovalta ohjasi oppilaitosta kauppa- ja teollisuusministeriön välityksellä. Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä kaikki teknillistä koulutusta koskeva, myös Teknillinen korkeakoulu ja Valtion teknillinen tutkimuslaitos kuuluivat tämän ministeriön alaisuuteen. Sinne kehittyi myös asteittain ammattikasvatusosasto, joka valvoi kaupallista ja teknillistä ammattiopetusta. Myös ammattikasvatusneuvosto toimi neuvoa-antavana, tehtävänään seurata ja kehittää ammattikasvatusta. Opetusministeriö valvoi erityisesti piirustuksen opetusta - ministeriö oli vastuussa pääosasta korkeakouluista sekä kouluhallinnosta yleensä. Sen alaisuuteen kuuluivat muut taide- ja kulttuuriasiat, joskin niiden rooli oli suhteellisen heikko. Koulun yhteydet kaupungin hallintoon vakiintuivat vuosikymmenien kokemusten myötä.

Itsenäisyyden vuosikymmenet toivat vähitellen vastauksia moniin taideteollista koulutusta koskeviin kysymyksiin. Mitkä olivat koulun tavoitteet esineellisen ja visuaalisen ympäristön muuttamisessa? Miten koulu pyrki turvaamaan oman itsenäisen asemansa koulutusjärjestelmässä sekä alansa ammatillisen kehityksen? Miten onnistuttiin kehittämään mielekkäitä sisällöllisiä koulutusalueita?

1920-koulutusuudistukset loivat vahvan perustan koko suomalaisen ammatillisen koulutusjärjestelmän kehittämistä varten. Niillä vakiinnutettiin taideteollisen alan ylintä opetusta antavan koulutusinstituution, Taideteollisuuskeskuskoulun asemaa. Nyt etenkin päiväkoulun tehtävä oli selkeä: taiteellisten valmiuksien kehittäminen. Opetuksen virikkeet saatiin kansalliselta, osin skandinaaviselta pohjalta. Koulutuksen tehtävissä ja sisällöissä tähdättiin tulevaisuuteen ja tavoitteet määriteltiin entistä selkeämmin. Vaatimukset opetuksen ajankohtaisuudesta alettiin tiedostaa. Uusien vaihtoehtojen pohdinta tuli etenkin taiteellisen johtajan Rafael Blomstedtin ansiosta esille. Käytännön harjoittelu koettiin tärkeäksi ja sen osuutta ruvettiin lisäämään.

Opiskelijavalintoihin oli alettu kiinnittää huomiota 1900-luvun alussa. Koulutus sisälsi sekä taiteellis-esteettisiä että taideteollisia elementtejä. Tämä oli heijastunut koulussa käytyyn keskusteluun koulutuksen luonteesta. Koulutustarpeen kaksijakoisuus tuli selvästi esille niissä ohjelmissa, joissa koulutus pyrki antamaan valmiudet niin taiteen tekemiseen kuin toimintaan elinkeinoelämän palveluksessakin (esim. huonekalupiirustus, graafinen taide). Omat erityispiirteensä ja ongelmansa taideteollisessa koulutuksessa synnytti piirustuksenopettajien koulutus.

Valmistuneiden opiskelijoiden määrä oli suhteellisen tyydyttävä. Opetus oli kurssimaista ja tutkinnot selkeitä. Kurssit olivat pienehköjä, ja opettajia oli riittävästi. Opiskelijoiden sijoittuminen työelämään onnistui kohtuullisen hyvin, sillä raja koulutuksen ja työelämän välillä ei ollut jyrkkä. Tämä näkyi erityisesti ammattikoulussa.

Opetuksen järjestäminen koulussa sujui joustavasti, joskin opettajien palkat olivat vaatimattomia. Myös koulun ulkopuolella työskentelevien opettajien kautta tuli impulsseja opetuksen arviointiin: vastasivatko osastoilla ja ammattikoulussa annettava koulutus ja ammatissa/työssä tarvittavia valmiuksia? Opintokäynnit ja yhteydenpito elinkeinoelämään lisääntyivät 1920-luvun loppupuolella.

Taideaineista (estetiikasta taidehistoriaan ja elävän mallin piirtämiseen) taiteen tuntemisen/osaamisen perustana, koulutuksen antamana valmiutena, käytiin myös kansainvälistä keskustelua. Taideaineiden opetus loi uuden murrosvaiheen myös Taideteollisuuskeskuskoulun kehittämiseen. Perinteisten taitojen merkitys toiminnan perustana jouduttiin määrittelemään uudelleen. Lisäpaineita taideteolliseen koulutukseen aiheuttivat taloudelliset tekijät, sillä alan merkitys kansantaloutta edistävänä tekijänä tiedostettiin.

Vuorovaikutus koulun ja muun ammatillisen koulutusjärjestelmän välillä oli puutteellista. Pohjimmiltaan tästä kärsi niin kansakoululaitoksen kuin ammatillisen koulutuksenkin kehittäminen Suomessa, sillä esteettis-taiteellisten elementtien asema jäi heikoksi. Kansakouluopettajien tai käsityönopettajien koulutus ei Taideteollisuuskeskuskoulua kiinnostanut. Yhteydet korkeakoululaitokseen jäivät myösvähäisiksi. Helsingin yliopiston piirustuslaitos tarjosi tosin joillekin opettajille työtilaisuuksia. Sen sijaan yliopiston taidehistorian opetus tai muu esteettiseen tutkimukseen liittyvä toiminta ei näytä taideteollisuuspiirejä kiinnostaneen. Vielä luonnollisemman yhteistyökumppanin olisi voinut löytää Teknillisestä korkeakoulusta. Vuonna 1908 korkeakouluksi muuttuneen Polyteknillisen opiston kehityshistoriassa oli yhtymäkohtia veistokoulun syntyprosessiin erityisesti 1800-luvun puolivälin jälkeisinä vuosikymmeninä. Korkeakoulutyyppinen työskentely tai edes keskustelu siitä ei Taideteollisuuskeskuskoulussa noussut esille ennen 1940-lukua. Tällöinkin on vaikea löytää todellista pohdintaa, jossa taide, tiede ja tekniikka olisi otettu lähtökohdaksi ja pyritty löytämään uusia näkökulmia koko koulun uudistamiseksi.

Ateneumin portaikossa 1940-luvulla

Graafisen osaston opiskelijat
Eero Kumlin ja Aarre Koivisto
Ateneumin portaikossa.
Kuva 1940-luvulta.
Matti Saanio/Taike

Taideteollisuuskoulutukseen hakeutui väkeä maan rajojen ulkopuolelta jo autonomian aikana. Miten suuri merkitys tällä on ollut koululle, on vaikea päätellä. Ehkä tärkeintä kansainvälistymistä olivat opettajien tekemät matkat ja opiskelijoiden lähinnä Pohjoismaihin suuntautuneet käynnit. Oivallettiin, että kansainvälisen kehityksen seuraaminen oli välttämätöntä koulun ja opetuksen kehittämiseksi.

Koulun hallinnosta vastasi koulun toiminnallinen ja taiteellinen johto, rehtori ja taiteellinen johtaja. Ensimmäisten rehtorien toimikaudet muodostuivat varsin pitkiksi. Ernst Nordström hoiti johtajan nimikkeellä tehtäviä vuodesta 1880 vuoteen 1915. Hänen jälkeensä tuli rehtoriksi arkkitehti Werner von Essen. Myös hän teki pitkän työpäivän aina vuoteen 1944, jolloin taiteellinen johtaja Rafael Blomstedt jatkoi vielä rehtorina muutaman vuoden.

Taiteellisen johtajan panos näyttää olleen koulun johtamisessa tärkeämpi kuin rehtorin. Koulun hallinto oli varsin kevyt. Kirjastoa hoidettiin sivutoimisesti, muut talous- ja kansliatehtävät olivat pääasiassa rehtorin harteilla. Hallinnollisista tehtävistä vastasi pääasiassa opettajakunta. Pitkäjänteiseen kehitystyöhön ja suunnitteluun ei juurikaan jäänyt aikaa.

Maailmansotien väliseltä ajalta on koulun työstä ja tuloksista vaikea löytää suoraa poliittista manifestaatiota. Liberaalinen rintama onnistui säilyttämään asemansa, vaikka isänmaalliset ja kristilliset arvot tunkeutuivatkin varmasti myös opettajien ja opiskelijoiden elämään. Kiinnostavimpia olivat kuitenkin muut ismit. 1920-luku päättyi taloudelliseen, poliittiseen ja osittain myös taiteelliseen umpikujaan. 1930-luvun lama-aika ja sen jälkeinen taloudellinen nousu antoivat pienen tuulahduksen uusistahaasteista. Silti vain nuorempi polvi uskalsi etsiä työlleen perustaa uusista lähtökohdista. Kehityksen jähmetti talvi- ja jatkosota. Vaikka opetus koulussa pienistä keskeytyksistä huolimatta jatkui, ei toimintaa monista käytännön vaikeuksista, mm. materiaalipulasta, johtuen pystytty jatkamaan entisellä teholla. Tulevaisuuteen uskottiin, olihan koulua koskeva komiteatyö saatu käyntiin jo vuoden 1941 jälkipuoliskolla. Toisen maailmansodan jälkeen aatteelliset jännitteet koskettivat myös koulua, eivät tosin kovin näkyvästi. Tulevaisuuteen suhtauduttiin viileän rationalistisesti. Isänmaallisuuden ja kristillisyyden arvot olivat väistyneet taustalle. Enemmistö alkoi etsiä lähtökohtia uudelle arvokeskustelulle. 1940-luvun loppu loikin pohjaa vireälle taideteollisuuskeskustelulle. Organisatorisesti kehitystä vauhditti koulun muuttuminen opistoksi vuonna 1949.

1950-73
Tulevaisuuden asemat

1950-luvun loppuun mennessä yleisen ammattiopetuksen rakenne oli jäsentynyt neljään toiminnalliseen kokonaisuuteen. Taideteollinen oppilaitos sekä mm. Ammattien Edistämislaitos kuuluivat erikoisammattikouluihin. Asema vahvistettiin lopullisesti 1959.

Ateneumin puistikossa 1960-luvun alussa Koulun lippu vihittiin Taideteollisuusyhdistyksen 75-juhlan yhteydessä 25.11.1950. Kuva oppilaskuntien kokoontumisesta Ateneumin puistikossa 1960-luvun alussa. Vas. ylioppilaskunta Tokyon lippu.

Suomen korkeakoululaitoksen tilaa selviteltiin 1950-luvun alkupuoliskolla perusteellisesti. Valtioneuvosto asetti vuonna 1952 komitean, jonka tehtävänä oli laatia suunnitelma maan korkeakoulupolitiikan yhtenäistämisestä ja korkeakoulujen kehittämisestä maan kulttuuritarpeita paremmin vastaavaksi. Opetus- ja tutkimustehtävät oli määrä jakaa korkeakoulujen kesken. Tieteellistä opetusta ja tutkimusta haluttiin sijoittaa myös Helsingin ulkopuolelle. 12 Turun korkeakouluja vahvistettiin. Vaikka voimavarat olisivat riittäneet vain kahden kulttuurikeskuksen luomiseen ja ylläpitämiseen, ehdotettiin Pohjois-Suomeen, Ouluun perustettavaksi korkeakoulu. 13

Taiteellisen koulutuksen kehittämisestä ei mietinnössä puhuta sanaakaan. Korkeakoulupolitiikka perustui puhtaasti tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen kehittäminen. Jos 1940-luvun alkupuoliskolla olikin käyty varovaista keskustelua Taideteollisuuskeskuskoulun kehittämisestä korkeakouluksi, kaatoi komiteamietintö kylmästi kaikki tämänsuuntaiset pyrinnöt. 14

Koulun omisti edelleen Taideteollisuusyhdistys. Koulu oli kaksikielinen siten, että henkilökohtainen ohjaus tapahtui oppilaan äidinkielen mukaan suomeksi tai ruotsiksi. Käytännössä koulun osastot, ammattikoulu ja opisto, toimivat entiseen tapaan tiiviissä yhteydessä keskenään. 15

Ammattikoulun kurssit olivat pääasiassa kolmevuotisia, ja opisto kesti kolme lukuvuotta. Lisäksi oli suoritettava kesätehtäviä ja ammatillisia harjoituksia. Lukuvuosi oli 33 viikkoa. Työviikkoon opistossa kuului keskimäärin 40 oppituntia, ammattikoulussa 8 - 14 oppituntia. Lyhyitä erikoiskursseja järjestettiin ajoittain ammatissa työskenteleville. 16 Uusia oppilaita otettiin syyslukukauden alkaessa, poikkeustapauksissa myös kevätlukukauden alussa. Ammattikoulu oli kansakoulupohjainen, opistoon vaadittiin keskikoulukurssi ja piirustuksenopettajaosastolle ylioppilastutkinto. Ammattikouluun oppilaat valitsi taiteellinen johtaja kuultuaan ensin asianomaista kurssin johtajaa. Opistoon pyrkijän oli tultava hyväksytyksi kaksi viikkoa kestävissä, ennen varsinaisen syyslukukauden alkua pidettävissä kokeissa. Lopullinen karsinta tapahtui ensimmäisen lukuvuoden päätyttyä. Myös ammattikoulun puolelle voitiin ottaa ylimääräisiä oppilaita, jotka halusivat täydentää opintojaan ammattiinsa liittyvissä erikoisaineissa. 17

Opettajilleen koulu kykeni nyt takaamaan tyydyttävän toimeentulon ja eläkkeen. Osastoille ja kursseille voitiin nimetä johtajat, jotka saivat työstään säädetyn korvauksen. Vuonna 1951 taiteelliseksi johtajaksi tuli taiteilija Tapio Wirkkala ja rehtoriksi Bruno Tuukkanen. Vuonna 1960 aloitti rehtorina arkkitehti Markus Visanti, ja syyslukukaudella opisto muuttui nelivuotiseksi. Samaan aikaan kutsuttiin taiteelliseksi johtajaksi taiteilija Kaj Franck, joka jatkoi uudistusten linjaa kehittämällä uuden peruskurssin. Heinäkuun alussa 1965 koulu siirtyi valtion omistukseen. Aikaisempi jako opistoon ja ammattikouluun oli voimassa.

Taideteollinen oppilaitos 1965

Taideteollisuusopisto
osastot:
graafinen taide,
kamerataide, keramiikkataide,
metallitaide, pukutaide,
sisustustaide, tekstiilitaide,
kuvaamataidon opettajat

Taideteollinen ammattikoulu
yleinen linja sekä linjat:
graafinen, sisustusneuvoja,
muovailu ja veisto,
metalli, posliininmaalaus,
kirjapainoala (latojat,
painajat, sitojat), valokuvaus
(valokuvaajien oppisuunta,
elokuva- ja TV-oppisuunta)

Koulu oli saavuttanut itsenäisen opistotasoisen aseman ammatillisessa koulutusjärjestelmässä. Nyt pystyttiin asettamaan uusia tavoitteita: kysymyksessä ei enää ollut pelkästään ammatillisen osaamisen kehittäminen taiteellisen orientaation pohjalta, tähdättiin pidemmälle, valmiuksien syventämiseen. Samalla oli opiston puolella otettava huomioon teollisen yhteiskunnan odotukset. Toisen maailmansodan jälkeisistä vaikeuksista huolimatta voitiin esikuvaksi hyväksyä ainoastaan eurooppalainen, asteittain kansainvälistyvä koulutusjärjestelmä. Taiteelliset ja tekniset valmiudet tuli siirtää ammattikäytännöiksi. Opiskelu tuli aktiivisemmaksi ja varovainen yhteiskunnallinen ja kansainvälinen ajattelu alkoi viritä.

Ateneum B I 5-sali

Oppitunnilta 1970-luvun alusta,
Ateneumin B I 5-salista.

Opetusta antoivat yliopettajat ja lehtorit, ammattiopettajat, tuntiopettajat ja vierailevat opettajat. Lukuvuonna 1968 - 69 vakinaisten opettajien lukumäärä oli 16. Tuntiopettajia oli toista sataa. Taideteollisen oppilaitoksen hallinnon muodostivat johtokunta, opettajaneuvosto, rehtori, osaston johtajat ja laitosten esimiehet.

Helsingistä tuli 1960-luvulla rajun muuttoliikkeen kohde. Ensimmäistä kertaa pääkaupungin historiassa syntyi uudenlaista urbaania elämäntapaa. Yliopistokoulutusta ja kulttuuritarjontaa kehitettiin valtakunnallisesti alueen tasa-arvon lisäämiseksi. Suomalainen rakennemuutos oli täyttä totta. Monikerroksisen muutosprosessin vaikutukset tuntuivat rajusti myös Taideteollisen oppilaitoksen kehityksessä. Vuonna 1965 koulutustason nostaminen tuli jälleen määrätietoisen pohdinnan kohteeksi.

Piirustuksenopettajien koulutuksen siirtämistä yliopistoon oli kaavailtu 1910-luvulla. Siltä osin korkeakoulukeskustelu oli aina jäänyt puolitiehen. Koulu ei pystynyt seuraamaan korkeakouluopetuksen kehitystä. Ylintä taideteollista koulutusta koskevat sisällölliset ja organisatoriset ratkaisut jäivät toteutumatta, hyvistä yrityksistä huolimatta. Musiikin alallakin koulutuksen kehittämisratkaisut korkeakoulutasolla oli pystytty tekemään jo 1930-luvulla. Taideteollisuusalalla koulun jatkuvat taloudelliset vaikeudet ja erityisesti tilanpuute estivät asianmukaisen kehittämisen. Myös koulun opettajien sosiaalinen ja taloudellinen asema oli jäänyt jälkeen. Koulun asiakirjoissa tulee jatkuvasti esiin huoli opettajien ja taiteilijoiden taloudellisesta asemasta. Alan järjestötoiminta, joka lähti liikkeelle Ornamon perustamisen myötä vuonna 1913, ei aktiivisesti tukenut koulun toimintaa - ennemminkin edellytettiin koululta tukea järjestöille. Yliopistojen läheisiä yhteyksiä osakuntalaitoksiensa ja ainejärjestöjensä sekä ammatillisten järjestöjen kanssa ei taideteollisuusalalla ollut. Edes toimivaa oppilaskuntaa ei ollut ennen 1960-lukua. Yhteydet Helsingin yliopiston opiskelijaelämään näyttävät jääneen vähäiseksi, koulun keskeisestä sijainnista huolimatta. Osittain syynä on taideteollisuusopiskelijoiden sosiaalisen rakenteen erilaisuus. Akateeminen koulutustraditio perustui erilaiselle orientaatiolle.

Valtio ja kunnat alkoivat 1960-luvulla ottaa entistä enemmän vastuuta hyvinvointivaltion vaatiman taloudellisen ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin rakentamisesta. Suomen teollisuustuotannon volyymi kasvoi vuosina 1948-1979 lähes kuusinkertaiseksi, keskimäärin 5,8%:n vuotuisella kasvuvauhdilla. 18 Samaan aikaan Suomen teollisuus monipuolistui ja pääomavaltaistui. Riitta Hjerppe analysoi kehitystä: "markkina-alueiden laajenemisesta seurasi, ettei enää voitu tehdä sotien välisen ajan kaltaista selvää jakoa vienti- ja kotimarkkinateollisuuteen, vaan useimmat toimialat myivät sekä ulkomaille että kotimaahan. 1970-luvun monipuolinen teollisuus perustui modernin kansainvälisen teknologian ohella yhä pitemmälle koulutetun ammattitaitoisen työvoiman käyttöön." 19

Avautuneiden markkinoiden myötä kilpailu kiristyi. Parhaiten menestyvät suuret yritykset, jotka pystyivät turvaamaan laadun, osaamisen ja huipputeknologian. Kulutustavarateollisuudessa markkinoita valloittivat halpatuontimaat. Myös teollisuuden oli arvioitava uudelleen asennettaan tutkimustoimintaa kohtaan. Vain tutkimuksen avulla voitiin nostaa teknologista tasoa ja vaikuttaa tuotteiden laatuun. 20

1974-2001
Korkeakoulutuksen rakentuminen

Korkeakouluasemaa oli Taideteollisessa oppilaitoksessa haviteltu jo pitkään: koulutuksen suunnittelu oli käynnistynyt koko koulun osalta 1960-luvulla. Vuoden 1973 alussa annettiin vihdoin laki Taideteollisesta korkeakoulusta. Uusi korkeakoulu joutui heti turbulenssiin, jota vauhditti opiskelijaradikalismin jälkiaalto. Samaan aikaan Suomen taloudellinen kasvu hidastui aina 1970-luvun lopulle saakka. Kytkeytyminen muun korkeakoululaitoksen kehittämistyöhön oli haparoivaa. Opistotasolta kasvanut korkeakoulu ei enää saanut alkuvuosikymmeniensä kaltaista päättäjien huomiota eikä tukea. Oli odotettava aina 1980-luvun lopulle saakka, ennen kuin koko korkeakoulun orientaatio oli saatu muokattua uudelleen. Tällöin oivallettiin tutkimuksen merkitys uuden taitotiedon lähteenä, sekä teknologian että taiteellisen osaamisen kehittämisessä - aikaisemmin ei mahdollisuuksiin osattu tarttua.

Perinteisen tuote- ja ympäristösuunnittelun rinnalle oli kasvamassa vahva kuvallisen viestinnän koulutus. Iltalinjan ammatillinen koulutus muuttui alan täydennyskoulutukseksi. Kuvaamataidon opetus jatkoi perinteiseen tapaan itsenäiseltä pohjalta. Kaikille yhteinen taiteiden opetus annettiin yleisen opetuksen laitokselle.

1970-luvulla voimakkaasti kehittynyt taiteiden tukijärjestelmä alkoi imeä parhaita opettajavoimia pois koulusta. Samaan aikaan kun opetusministeriö määrätietoisesti tehosti työtään tieteellisen koulutuksen kehittämiseksi sekä korkeakoululaitoksen uudistamiseksi, jäi Taideteollinen oppilaitos kehityksen valtavirrasta sivuun. Suomen Akatemia oli vuodesta 1970 lähtien keskeinen tekijä tiedepolitiikan kehittämisessä. Se ja ministeriö suuntasivat määrätietoisesti tiede- ja yhteiskuntapoliittisesti tärkeäksi katsomiinsa tavoitteisiin. Taideteollisen oppilaitoksen ongelmat olivat toisaalla, käytännön kysymyksissä. Korkeakouluksi kasvavassa instituutiossa ei koko 1970-luvulla ollut edellytyksiä tehdä jäntevää tutkimustyötä. Opetusministeriön alaisuuteen siirtyneen korkeakoulun toiminnanohjauskin tapahtui irrallaan tiedekorkeakoulujen ohjauksesta.

Uusi rehtori Markus Visanti ja taiteellinen johtaja Kaj Franck olivat 1960-luvulla selvittäneet perusteellisesti koulutuksen sisältöä ja olemusta. He olivat ottaneet tarkastelun kohteeksi myös koulutuksen aiemman ohjausjärjestelmän ja uudistivat erityisesti kaikille yhteisiä perusopintoja. Sisäinen keskustelu alkoi olla sallittua; vuosikymmenen loppupuolella se tuli välttämättömäksi ja väistämättömäksi. Muutosta vaativat, niin ulkoiset kuin sisäisetkin voimat, alkoivat ravistella koulutusta. Monet asiat oli nyt pantava suurennuslasin alle. Oppilaitoksen johdossa oli kiistämättä henkilöitä, etenkin Franck, joilla oli näkemystä ja kykyä hahmottaa ympäröivää todellisuutta ja kehityskulkuja erityisesti taideteollisten ja myös taiteellisten prosessien näkökulmasta. Teknologian leviäminen tiedostettiin, samoin talouselämään ujuttautuva markkinatalous, kaupallisuuden läpimurto.

Yhteiskunnallisia muutoksia ei koulun johdossa pystytty kaikilta osin jäsentämään. Teknologia, tuotteet, markkinat ja resurssit myllersivät ympäristön ja yhteiskunnan odotusten oravanpyörässä. Koulun rakenne ja organisaatio joutuivat liiketilaan, sen perinteiset arvot ja kulttuuri halvaantuivat. 1970-luvun alkaessa oli yritettävä löytää uudet tavoitteet ja toteuttamiskelpoisia malleja tilanteessa, jossa koko koulutusjärjestelmä oli murroksessa.

Logot Koulun tunnus, taiteen ja tieteiden suojelija Pallas Athene eri aikoina: vas. lukuvuonna 1961-62 järjestetyn kilpailun perusteella syntynyt ehdotus, oik. Arabiaan muuton yhteydessä 1986 käyttöönotettu professori Jukka Pellisen uudistama tunnus. Se perustui Arttu Brummerin 1930-luvun suunnitelmaan.

Vuonna 1970 Takalan toimikunta hallitsi varsin taitavasti koulun ulkoiset ja sisäiset muutospaineet ja esitti mietinnössään ongelmien ratkaisuja ja muutoksia. 21 Koulu pystyi toki pääosin jäsentämään omat tavoitteensa, vaikka kysymys olikin pitkälti kriisiperusteisesta muuttamisesta. Innovaatioaalto kulki läpi perinteisen koulutusjärjestelmän, myös ylimmän taideteollisen opetuksen. Se merkitsi muutosta päätöksentekoprosessissa, osaamisessa, traditioissa, johtamisessa ja teknologiassa. Syvälliset tulokset jäivät kuitenkin 1970-luvulla saavuttamatta. Olisi tarvittu avoimempaa ilmapiiriä. Kun koulussa vielä tuotekehitys erotettiin tutkimuksesta, ei koulutuksen kehittämisessä pystytty ammentamaan uutta voimaa. Laadullista kehittämistä tosin oli merkinnyt peruskurssin uudistus 1960-luvulla. Jotain muutakin jäi perinnöksi: ymmärrettiin, että tuotekehitystoiminnassa tarvitaan myös tietovarannon kasvattamista ja tuotteiden analysointikykyä.

Menneisyyden haasteet

Koulun keskeisenä tehtävänä oli esteettiseen ajatteluun ja soveltavaan taiteelliseen toimintaan kasvattaminen. Tavoitteen toteutumisesta kertoo alan ammattilaisuuden dynaaminen kehittyminen jo 1910-luvulla. Veistokoulun alkuajoista lähtien olivat yhteydet käytännön elinkeinoelämään olleet tiiviitä. Luovana taiteilijana ja ammatinharjoittajana kasvamiselle koulu oli antanut hyvän pohjan, vaikka opetuksen taso vaihteli osastoittain ja kursseittain ja laadussa oli koko ajan kehittämisen ja parantamisen varaa. Viime kädessä koulutuksen tulokset näkyivät suomalaisen designin synnyssä, osin 1930- ja viimeistään 1950-luvulla.

Silti tulokset koko yhteiskunnan ja yrityselämän kannalta jäivät eräillä koulutusalueilla suhteellisen vaatimattomiksi. Syynä oli koulun reagoimattomuus. Esimerkiksi visuaalisen viestinnän koulutuksen kehittyminen alkoi voimakkaasti graafista suunnittelua lukuun ottamatta vasta 1950-luvun lopulla. Valokuva keksittiin 1830-luvulla, sen opetus alkoi 100 vuotta myöhemmin 1934. Elokuva keksittiin 1890-luvulla, opetus kamerataiteen osastolla alkoi 1959.

Miksi Taideteollisessa korkeakoulussa ei syvällisesti tiedostettu yhteiskunnallisia muutostrendejä eikä pystytty tekemään riittäviä ratkaisuja? Syinä olivat liian vähäinen keskustelu koulun ja koulutuksen päämääristä sekä puutteellinen tavoitteenasettelu aina 1960-luvun lopulle asti. Taideteollisuusalan koulutus ei saanut riittävää tukea suomalaiselta yhteiskunnalta. Koulutuksen laadullinen ja määrällinen kehittäminen pääsi vauhtiin vasta 1970-luvulla. Taideteollisen korkeakoulun oli etsittävä kehityskaarensa yliopistolaitoksen sisällä. Siihen juurtuminen tuli ottamaan aikaa. Oman toimintamallin etsiminen oli suuri haaste. Perinteinen yliopisto ei mieltänyt taiteiden ja soveltavan taiteen korkeinta opetusta luontevaksi osaksi yliopistolaitosta. Vieläkään tiedetä, onko maaperä täysin oikea. Informaatioyhteiskunnan tutkimus- ja koulutusjärjestelmä ei kaikilta osin näytä oivaltavan taiteen, taidekasvatuksen ja soveltavan taiteen merkitystä.

Koulun kirjasto 1920-luvulla

Koulun kirjasto perustettiin 1876 ja 1890-luvulla
sitä hoitamaan palkattiin neiti Johanna Böhm.
Toisen maailmansodan aikana kirjat evakuoitiin
maaseudulle. Kuva 1920-luvulta.
J.A. Lindh/Taike

"Kirjan selkä varustetaan - - sen sisältöä osoittavalla väriviivalla tai suojapaperilla. Kirjat, joita sisältöönsä nähden ei voida laskea kuuluvaksi koulumme jonkin ammattiosaston erikoisteokseksi - - sidotaan punaisiksi. Tämä väri tulee täten antamaan kirjaston interiöörille oman upean sävynsä." Arttu Brummerin päiväkäskystä Taideollisuuskeskuskoulun osastoväreiksi 1940-luvun puolivälissä.

Mikä oli koulutuksen "tulos"? On kysyttävä, löytyikö koulun toiminnasta sellaisia piirteitä, joita voitiin käyttää yhteiskunnassa, elinkeinoelämässä tai jopa kansainvälisesti hyväksi. On kiistämättä totta, että koulu kehitti myös yhteisöllistä ongelmanratkaisutaitoa, vaikka tämä ensisijaisesti ilmenikin yksilöllisenä osaamisena. Tuottihan koulu paljon esikuvia, jopa "tähtiä" suomalaisen yhteiskunnan ja kansainvälisenkin yhteisön piiriin. Esille voidaan nostaa monia keskeisiä nimiä, Ilmari Tapiovaara, Timo Sarpaneva, Tapio Wirkkala, Antti Nurmesniemi ja Kyllikki Salmenhaara. Luetteloa voisi jatkaa. Toisaalta monet henkilöt, joilla on ollut hyvin keskeisen rooli koulun kehittämistyössä eivät pystyneet luomaan historiallisesti kestävää omaa taiteellista tuotantoa. Esimerkiksi Arttu Brummerin työ jää sittenkin pääosin pedagogiseksi kehittämistyöksi.

Missä määrin instituution kehityksen tarkastelussa pystytään löytämään "muutosten invariansseja"? Tällaisten säännönmukaisuuksien tutkimuskohteeksi voidaan ottaa tuotekehitysprosessin vaiheet ja lopputulokset. Koulun opetustavoitteet olivat alkuvuosikymmeninä vaatimattomia; ne tähtäsivät yksilöllisen tuotteen valmistamiseen. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, viimeistään 1940-50-luvuilla, koulu pystyi keskittämään ja antamaan valmiuksia opiskelijoilleen muotoilun, prototyyppien sekä spesifikaatioiden haltuunottoon. Tuotteiden valmistuksen suunnittelu hallittiin, Samoin tuotekehityksen tuloksia pystyttiin siirtämään yhteiskunnan ja elinkeinoelämän käyttöön. Viimeistään 1960-luvulla pystyttiin jo selkeästi tuotekonseptin kehittämiseen, pystyttiin hahmottamaan valmistus alihankkijoineen ja pystyttiin siis hallitsemaan varsinainen muotoilutehtävä.

Kirjasto 1986 Arabiassa Kirjaston kokoelma alkoi kasvaa voimakkaasti 1960-luvulla. Tällöin perustettiin myös kirjaston hoitajan toimi. Atk-pohjaiseen järjestelmään siirryttiin 1990-luvun alussa ja 2000-luvulle tultaessa niteitä oli 40 000. Kuva vuodelta 1986, heti Arabiaan muuton jälkeen.
Peter Therman/Taike

Kansainvälisessä vertailussa edistyneimpiä koulutuksen osa-alueita olivat keramiikka- ja huonekalusuunnittelu. Sen sijaan esimerkiksi teollisen muotoilun läpimurto viivästyi. Esteenä oli tilojen, työpajojen ja laboratorioiden puute sekä myös investointimahdollisuuksien vähäisyys. Ongelmallisinta oli kuitenkin, ettei tuotekehitystä hallittu kokonaisuutena.

Koulun opetuksen sisäisen paradigman muutos mestari-kisälli-oppipoika-linjalta korkeakoulumaiseen paradigmaan, jossa tutkimus muodosti keskeisen ytimen, oli hidas. 1960-luvun tärkeästä keskustelusta huolimatta asia ei konkretisoitunut vielä 1970-luvun alkuvuosinakaan. Yliopistotasoisessa "koulussa" oltiin valmiita tutkimustoiminnan aloittamiseen, mutta ei vielä hallittu tutkimustulosten soveltamista käytäntöön eikä uusien kohteiden ja hankkeiden määrittelyä ja kehittämistä. Ne jäivät tulevien vuosikymmenien työn varaan. Uusi korkeakoulu koulutti ammattilaisia vakiintuneelta pohjalta. Opettajat olivat ensisijaisesti käytännön ammattilaisia, pedagogeja vasta toissijaisesti.

Muotoilijoiden lisäksi kuvaamataidon opettajat ja taidekasvattajat sekä myös entinen ammatillinen täydennyskoulutus olivat uuden edessä yli vuosisataisen perinnön kanssa. Korkeakouluasema ei kuitenkaan edellyttänyt eikä vaatinut mitään äkkinäisiä muutoksia. Osa koulutuksesta oli lopetettava ja osa rakennettava uudelleen. Tähän vaikutti myös yliopistoissa kehittynyt täydennyskoulutus. Muita yliopistomaailman uusia haasteita olivat mm. elinikäisen oppimisen periaate sekä aikuiskoulutuksen volyymin kasvun myötä avoin korkeakoulu. Taideteollisessa korkeakoulussa tehtävät jäivät pääosin koulutuskeskuksen huoleksi.

Kesällä 1972 käynnistynyt Pasila-projekti

Koulun tilat Ateneum-rakennuksessa alkoivat käydä
ahtaiksi jo 1900-luvun alussa. Vuosikymmenien
aikana useat uudisrakennushankkeet kariutuivat.
Kesällä 1972 käynnistyneen Pasila-projektin oli
määrä ratkaista tilakysymys, suunnittelijana
Arkkitehdit Ky/Gullichsen, Kairamo, Vormala.
Kuvan suunnitelma 1984.

Heinäkuussa 1973 korkeakouluna aloittaneen Taideteollisen korkeakoulun suurimmat ongelmat olivat käytännöllisiä: tilat ja laitehankinnat sekä henkilökysymykset. Oli myös kehitettävä yhteisöllistä toimintakulttuuria. Kysymys oli paljolti opettajakunnan ja opiskelijakunnan oppimisesta uusiin "demokraattisiin" käytäntöihin. 1970-luvun alussa syntyneet kipeät ristiriidat oli tavalla tai toisella ratkaistava. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin paradigman muutos. Muuttuva arvomaailma sekä tieteen, tekniikan ja taiteen kehitys ja näiden synergian oli hallittava. Miten tässä tehtävässä onnistuttaisiin?

Taideteollinen korkeakoulu 1973

laitokset:
kuvaamataidon opetus,
kuvallinen viestintä
(graafinen suunnittelu,
valokuvaus, lavastus,
elokuva- ja tv-linja),
tuote- ja ympäristösuunnittelu
(keraaminensuunnittelu,
tekstiilisuunnittelu,
vaatetussuunnittelu,
sisustussuunnittelu,
tekninen design)

Koulutuskeskus
linjat:
yleinen,
graafinen,
sisustusneuvoja,
valokuvaus,
kirjapainoala

Korkeakoulu eli etsikkoaikaansa 1970-luvulla. Kivuliaimman ja raskaimman taakan kantoi rehtori Jouko Koskinen vuosina 1972-1978. Rehtori Yrjö Kukkapuron aikana 1978-1980 annettiin uusi tutkintoasetus. Hänen johdollaan korkeakoulun tehtävä alkoi entistä enemmän muotoutua korkeakoulumaiseen suuntaan. Sekä perustutkintojen että jatkotutkintojen tehtävä ja laajuus oli nyt jäntevästi määritelty. Entisen opetusperinteen uudistaminen ei kuitenkaan ollut Kukkapurolle ja hänen seuraajalleen 1980-1985 rehtori Torsten Laaksolle helppoa. Myrskyisin kuohuntakausi ja korkeakoulun syntymiseen liittyvä uusien rakenteiden ja ratkaisujen etsintä alkoivat kuitenkin jäädä taustalle. Torsten Laakso pystyi jo katsomaan eteenpäin. Hänen mielestään 1980-luvun haaste oli kahden opetusperinteen yhdistäminen. Taideteollisen alan satavuotinen perinne oli integroitava yliopistojen paljon vanhempiin käytänteisiin. Siihen päästäisiin tutkimustoimintaa kehittämällä. "Kun Taideteollisessa korkeakoulussa on nyt alettu suorittaa jatkotutkintoja on korkeakoulu tapahtuneen tosiasian edessä: tutkimustoiminta käynnistyi". Rehtorin mielestä professorikunnan päätehtävä oli tästedes tutkimusedellytysten luominen. 22

Tulosten arvo

Kuinka innovatiivinen koulu oli sisällölliseltä työltään, yhteisölliseltä rakenteelta ja tuloksiltaan? Kasvamiselle luovana taiteilijana ja ammatinharjoittajana koulu antoi hyvän pohjan. Keskeiset pääosastot seurasivat hyvin aikaansa, mutta tarkempi perehtyminen koulun opetussuunnitelmiin osoittaa tietynlaista hitautta muutosprosesseissa ja omaksumiskyvyssä. Osastot ja oppiaineet toimivat irrallaan toisistaan. Synergiaetujen etsiminen uusien kasvatuksellisten, teknologisten tai humanististen tai muiden arvo- ja tarvejärjestelmien näkökulmasta ei ollut itsestään selvää. Tähän oli kuitenkin suuri tarve. Sen osoitti jo vuosisadan alun opintouudistuskeskustelu, sittemmin myös 1960-luvun peruskurssiopetuksen uudistus. Silti 1970-luvulle tultaessa ei saavutettu kypsää uutta synergistä toiminta-ajatusta määrätietoisista pyrkimyksistä huolimatta. Tehtävä oli liian vaikea saavutettavaksi vanhalla paradigmalla ja uuden löytäminen oli mahdollista vain rakentamalla uusi esteettiseen, humanistiseen ja teknologiseen synteesiin pyrkivä paradigma. Oman yliopistotoimintamallin etsiminen oli oleva suurin haaste.

Arabia ja Marimekko ovat kaksi konkreettista esimerkkiä, joissa taideteollisen koulutuksen saaneiden ammattilaisten osuus ja merkitys on kiistattomasti nähtävissä. Koulun kasvatit synnyttivät toki innovatiivista uusyritystoimintaa, mutta käytettävissä olevan asiakirja-aineiston valossa koulun merkitys ei suurteollisuudessa näyttäydy kovin vahvana. Jossain määrin odottaisi sen näkyvän painokkaammin. Koulussa oli esimerkiksi koulutettu graafisen teollisuuden ammattilaisia aivan alkuvuosista lähtien ja Helsinki oli maan tärkein graafisen teollisuuden keskus. Alan työntekijöiden määrä oli suurimmillaan 1960-luvulla lähes 12500. 23 Suomen graafinen teollisuus, helsinkiläiset yritykset kärjessä, seurasivat teknistä kehitystä varsin ripeästi, osittain jopa kansainvälisessä kärjessä. Toiseen Helsingin merkittävään teolliseen pääalaan, metalliteollisuuteen, ei koulutuksella ollut paljon annettavaa. Periaatteessa metalliteollisuus olisi voinut olla luonnollinen yhteistyökumppani, olihan se pääosin keskisuurta teollisuutta, 200-500 työntekijän yrityksiä. Yhteistyömahdollisuuksien esteenä oli koulun teknisten ja tuotannollisten edellytysten puute. Niinikään sähkötekninen teollisuus, elektroniikkatuotannosta puhumattakaan, jäi avautumatta muotoilun ammattilaisille.

Helsingissä oli myös merkittävää kulkuneuvojen valmistusta, vahva telakkateollisuus, rautateiden konepaja sekä kuorma- ja linja-autojen valmistusta. Näiden teollisuusalojen palvelukseen koulutettiin luonnollisesti työntekijöitä ja suunnittelijoita, mutta instituutiona koulu ei ollut ainakaan lähteiden valossa merkittävä yhteistyöprojektin kehittäjä eikä uusien innovatiivisten tuotteiden synnyttäjä. Helsingin kolmannelta teolliselta pääalalta, elintarviketeollisuudesta, ei myöskään osattu etsiä yhteistyöalueita, lukuunottamatta tuotteiden tai liikemerkkien graafista suunnittelua.

Korkeakoulu toimi aikanaan myös Kuortaneen- ja Teollisuuskadulla Ateneumin jälkeen korkeakoulu toimi tilapäistiloissa Kuortaneenkadulla ja Teollisuuskadulla. Kuva pihalta, jossa oli mm. keramiikan polttouuni.
Airi Hortling/Yksityikokoelma

Tekstiili-, vaatetus- ja jalkineteollisuus ei ollut vielä 1970-luvun alkuun mennessä ajautunut suuriin vaikeuksiin. Koulu ei kuitenkaan näytä seuranneen teollisuuden makrotason kehitysnäkymiä. Merkittäviä yhteistyöprojekteja tai tutkimushankkeita ei ollut. Puu-, puusepän- ja huonekaluteollisuus ei ollut yhteistyö- eikä kehittämiskohde, osittain teollisuuden omasta luonteesta johtuen. Huonekaluteollisuuteen sijoittui toki koulun kasvatteja kohtalaisen hyvin tuloksin erityisesti 1950- ja 60-luvuilla, mutta alan tuotanto jäi esimerkiksi viennissä pieneksi. Mistään innovatiivisista läpimurroista ei voida puhua. Pikemminkin 1960-luvulla menetettiin perinteistä puuosaamista. Koulutuksessakaan puu ei enää ollut kiinnostavin materiaali. Samoin oli käynyt kiven suhteen. Sen koulutus hiipui asteittain 1960-luvun alkupuolella. Kiviteollisuuden merkitystä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia ei oivallettu. – Kyseessä eivät olleet tietoiset laiminlyönnit, vaan puutteelliset valmiudet: juuri materiaalitutkimus olisi vaatinut laboratoriotyyppisiä tiloja ja tekniikkaa sekä yhteistyötä eri tutkimuslaitosten ja muiden korkeakoulujen sekä yritysten kanssa. Sellaiseen ei yksinkertaisesti ollut 1970-luvun alussa edellytyksiä, eikä merkitystä syvällisesti oivallettu. Sitä paitsi - oliko unohtunut perusyhteys taiteeseen?

Muutto Toukolaan 1986 Korkeakoulun muutto Toukolaan 1986
oli suuri edistysaskel ja piristysruiske.
Uusien tilojen avajaisnäyttelyn juliste,
Aimo Katajamäki.

Suunta 2000-luvulle

Oppilaitoksista tuli 1980- ja 1990-luvuilla itse asiassa osaamiskeskittymiä. Tämä edellytti taideteollisilta instituutioilta uudentyyppisiä toimintamalleja. Tutkimus- ja koulutusinstituutioiden tuli muuttaa hierarkkisia ja kiinteitä rakenteitaan ja siirtää toiminnanohjaustaan verkostokulttuuriin, jossa suuntauduttiin ulospäin, haettiin tehtäviä ja tuotantoja ulkopuolelta, avattiin viestintäyhteyksiä ja rakennettiin toimintaryppäitä. Taideteollisessa korkeakoulussa työtä vietiin eteenpäin 1980-luvun puolivälistä lähtien rehtori Yrjö Sotamaan johdolla.

1990-luvun lopussa Taideteollinen korkeakoulu antoi koulutusta ja harjoitti tutkimusta muotoilun, audiovisuaalisen viestinnän, taidekasvatuksen ja taiteen alalla. Korkeakoulu on Pohjoismaiden suurin taidealan oppilaitos. Korkeakoulun tehtävä oli yliopistolain mukaisesti "edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa nuorisoa palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa". Erityisesti korkeakoulu asetti tavoitteekseen Suomen uudistumisen kulttuurisesti ja taloudellisesti tiedon ja osaamisen yhteiskunnaksi.

Korkeakoulun toiminta jaettiin peruskoulutukseen (laskennallisesti 58 % voimavaroista), taiteelliseen toimintaan (2 %), tutkimukseen (17 %), aikuiskoulutukseen (11 %) sekä muihin yhteiskunnallisiin palveluihin (12 %). Yhteiskunnallisen palvelutoiminnan merkitys kasvoi 1990-luvulla huomattavasti (esim. aikuiskoulutus ja yrityspalvelut). Se rahoitettiin pääosin erillisesti sekä julkisen sektorin kohdennetulla tuella että maksullisena palvelutoimintana. Vuonna 1993 korkeakoulu siirtyi tulosohjaukseen, jolloin yksiköiden oikeus päättää voimavarojensa käytöstä kasvoi. Vuonna 1995 siirryttiin kolmiportaisesta (korkeakoulu-osasto-laitos) kaksiportaiseen (korkeakoulu-osasto) hallintoon. Vuonna 1998 tulivat voimaan uusi, kaikkia korkeakouluja koskevat yliopistolaki ja -asetus. Kaikki apulaisprofessuurit muutettiin professuureiksi ja korkeakoulut voivat päättää sisäisestä organisaatiostaan ja kutsua elimiinsä ulkopuolisia edustajia.

Lähes poikkeuksetta suomalaisen muotoilun suuret nimet ovat olleet korkeakoulun opiskelijoita ja opettajia. Korkeakoulu on myös 1990-luvun puoliväliin saakka kasvattanut kaikki maan kuvaamataidon opettajat. Opetusta ovat antaneet nimekkäät taideteollisuuden ammattilaiset ja kuvataiteilijat. Korkeakoulun asema koulutuskentässä oli edelleen vahva, joskaan se ei ole enää samassa mielessä kiistaton kuin aiemmin. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnasta valmistuneiden määrä on kasvamassa voimakkaasti. Panostukset audiovisuaalisen alan ja muoti- ja tekstiilialan koulutukseen enteilevät kovenevaa kilpailua.

Korkeakoulun yhteydet ammatillisiin oppilaitoksiin ovat muita yliopistoja tiiviimmät. Kaksivuotisiin maisterin opintoihin valittavista noin puolet on ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita. Valtaosa ammattikorkeakoulujen opettajakunnasta on opistoasteen tutkinnon suorittaneita, ja paineet heidän täydennyskoulutuksestaan näyttävät kohdistuvan Taideteolliseen korkeakouluun.

Koulutusalueen laajeneminen, kasvanut kilpailu ja kulttuuriteollisuuden muutostarpeet ovat vaikuttaneet korkeakoulun missioon kulttuurisiin muutoksiin pyrittäessä. 24 Kulmakivi oli taideteollinen koulutus ja 1994 uudistettu tutkintojärjestelmä eli sen kehittämisen kärki. Perustutkinto jaettiin ylemmäksi ja alemmaksi perustutkinnoksi: taiteen kandidaatin tutkinto TaK (120 ov), taiteen maisterin tutkinto TaM (180 ov) sekä lisäksi taiteen tohtorin tutkinto TaT (40 ov). Vuoden 1999 loppuun asti voitiin suorittaa taiteen lisensiaatin tutkinto. Uudistuksella pyrittiin tehostamaan koulutusta, vastaamaan työelämän ja yhteiskunnan haasteisiin sekä lisäämään kansainvälistä vertailtavuutta. Opiskelijoille tutkinnonuudistuksen toivottiin tuovan motivoivan välitavoitteen, mahdollisuuden yksilöllisempään opintojen suunnitteluun sekä vapauteen vaiheistaa työssäkäynti ja opiskelu. Perustutkintokoulutus järjestettiin osastojen järjestämissä koulutusohjelmissa, joihin otettiin vuosittain uusia opiskelijoita pääsykokeella.

Korkeakoulun tilat Hämeentiellä Korkeakoulun tilat Hämeentiellä, Arabian tehdaskiinteistössä monikertaistuivat 1990-luvun kuluessa.
Lucio Lazzara/Taike

Kandidaatin tason koulutusohjelmat sekä kuvaamataidon opetuksen maisterinkoulutusohjelma säädettiin tutkintoasetuksessa. Sen sijaan muista maisterin koulutusohjelmista korkeakoululla oli oikeus päättää vuosittain. Koulutusohjelmien määrä kasvoi: maisterin tutkinnon saattoi suorittaa vuonna 1997 yhteensä 21 koulutusohjelmassa. Tutkintorakenne on kansainvälisesti vertailukelpoinen.

Taideteollinen korkeakoulu oli 1990-luvun tutkintojen kehittämistyössään ennakoinut Euroopan unionissa tapahtuvaa korkeakoulutuksen yhtenäistämistä, jonka alku oli 1998 Sorbonnen yliopiston 800-vuotisjuhlissa neljän keskeisen EU-maan (Ranska, Iso-Britannia, Saksa ja Italia) allekirjoittama julistus. Tavoitteena oli yhdenmukaistaa toimintaa. Kolmi- ja nelivuotisen korkeakoulututkinnon lisäksi olisi tarjolla kahdentasoisia tutkintoja: lyhyempi maisterin- ja pidempi tohtorintutkinto. Uudistetun tutkintorakenteen tavoitteena oli Taideteollisessa korkeakoulussa paremman vertailtavuuden ja vahvemman kilpailukyvyn saavuttaminen Euroopassa ja erityisesti anglosaksisissa maissa.

Taideteollisen korkeakoulun koulutuksen tavoitteena oli 1970-luvulta lähtien selkeästi tieteellis-taiteellisten valmiuksien syventäminen ja niiden innovatiivinen prosessointi ammattikäytännöksi. Tavoitteena olivat laadulliset, henkilökohtaiset opetussuunnitelmat ja tutkimustyöhön orientoiva ote.

Koulutuksen profiloiminen, uudet erikoistumiskoulutusohjelmat ja lisääntyvät yhteydet tuotantoelämään vaikuttivat opiskelijoiden sijoittumisessa paremmin työelämään. Jotkut osastot, esim. keramiikka- ja lasitaide, graafinen suunnittelu, muoti- ja tekstiilitaide, uskoivat perinteiseen generalistikoulutukseen. Jotta kansainvälisessä kovenevassa kilpailussa selvittäisiin paremmin, korostettiin jo koulutuksessa yritys- ja tuotantotoiminnan tuntemusta, markkinointitaitoja, analyyttistä osaamista sekä erikoistaitoja perinteisten suunnittelutaitojen ja taiteellisen näkemyksen lisäksi.

Taideteollinen korkeakoulu 1997

Taiteen kandidaatin tutkinto (120 ov):
elokuvataide, graafinen suunnittelu,
keramiikka ja lasitaide, lavastustaide,
sisustusarkkitehtuuri ja huonekalusuunnittelu,
tekstiilitaide, teollinen muotoilu, vaatetus-
ja pukusuunnittelu, valokuvataide

Taiteen maisterin tutkinto (60 ov):
animaatioelokuva, Design Leadership,
elokuvataide, graafinen suunnittelu,
kalustesuunnittelu, keramiikka- ja
lasisuunnittelu, kuvatutkimus, käsi- ja
taideteollinen ala, lavastustaide,
mainos- ja tiedotuselokuva, New Media,
PALLAS kuvataiteet, PALLAS värisuunnittelu,
sähköisten julkaisujen kuvajournalismi
tekstiilitaide, teollinen muotoilu,
tilasuunnittelu, vaatetussuunnittelu ja
pukutaide, valokuvan taidepaino,
valokuvataide

Kuvaamataidon opetuksen
koulutusohjelma (180 ov)

Koulutukselle asetetuista tavoitteista olivat toteutuneet kansainvälistyminen, tutkintomäärien kasvattaminen, portfolion käyttöönotto ja henkilökohtaiset opetussuunnitelmat. Taideteollisessa korkeakoulussa 1997-98 tehdyssä arviointi- ja kehittämistyössä havaittiin, että suurimmat ongelmat liittyivät koulutuksen toimivuuteen sekä perustutkinto- että jatkokoulutustasolla ja taiteellisen toiminnan epämääräiseen asemaan. Opetuksen ja oppimisen arviointi oli osastojen toimintaan sisäänrakennettuja asioita. Kun opetus muuttui entistä vuorovaikutteisemmaksi ja palautehakuisemmaksi, opettajien ammattitaitovaatimukset kasvoivat. Korkeakoulu lisäsi yksikkökohtaista konsultointia ja tukeaan opetuksen kehittämishankkeille sekä kehitti opetuksen ja oppimisen vuorovaikutusjärjestelmiä. Yhteistyössä muiden taidekorkeakoulujen kanssa järjestettiin opettajien pedagogista koulutusta. Siirtyminen kokonaistyöaikaan syksyllä 1998 toi osastoille väljyyttä järjestää opetus parhaaksi katsomallaan tavalla ilman tiukkojen opetusvelvollisuuksien sanelemia rajoituksia. Tämä paransi mm. henkilökohtaista ohjausta opetustyössä.

Sarjakuvasta Muukalainen koulussamme

Kansainvälinen opiskelijavaihto tunnettiin
jo 1870-luvulla. Veistokoululaisten suosimia
jatko-opintopaikkoja olivat mm. Tukholma,
Kööpenhamina ja Keski-Euroopan kaupungit.
Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosinakin
opiskelijoita lähti ulkomaille töihin tai
opiskelemaan kesäloman ajaksi. Lähes koko
1990-luvun korkeakouluun on tullut ulkomailta
enemmän tulijoita kuin lähtijöitä. Ruutu
sarjakuvasta Muukalainen koulussamme,
Narttu-ryhmä.

Korkeakoulu asetti keskeiseksi tavoitteekseen 1990-luvun puolivälissä kansakunnan sivistysperustan syventämisen sekä kansainvälisen huippuosaamisen ja innovatiivisen kehitystyön ylläpitämisen muotoilun, kuvallisen viestinnän ja taidekasvatuksen aloilla. Korkeakoululla on vakiintuneet yhteydet yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten yliopistojen kanssa. Samalla pyrittiin laajentamaan yhteistyöverkostoja Kaakkois-Aasiaan sekä Latinalaisen Amerikan maihin sekä myös Australiaan ja Etelä-Afrikkaan. Yhteiset koulutusohjelmat lisäsivät toiminnan vaikuttavuutta ja strategista yhteistyötä. Verkostojen toimintaa tehostamalla ja EU-ohjelmia hyödyntämällä tuettiin myös Baltian ja Itä-Euroopan maiden taloudellista ja kulttuurista kehitystä.

Korkeakoulu jatkoi voimakasta panostustaan uuteen teknologiaan opetuksessa ja tutkimuksessa, erityisesti Lume-hankkeessa. Kulttuuriin perustuvan tietostrategian kehittämisellä pyrittiin nousemaan tietoteollisuudessa kansainvälisesti kilpailukykyiseksi yksiköksi. Samalla korkeakoulu syvensi kestävän kehityksen näkökulmaa. 25 Haaste oli suuri: miten teknologiavetoinen maailma tulee muuttamaan myös Taideteollisen korkeakoulun asemaa tiedon ja taiteellisen osaamisen tuotannossa? Tulevaisuutta on hahmotettava yli perinteisen suunnittelujänteen.

Korkeakoulun tunnus, 1991

Korkeakoulun tunnus.
Esko Heikkinen, 1991.

Korkeakoulu on jatkamassa uudentyyppistä yhteistoimintaa sekä kansallista että kansainvälistä verkottumista. Korkeakoulu pyrkii hyödyntämään uuden teknologian mahdollisuuksia taideteollisten alojen kehittämiseksi ja uusien tuotantoalojen synnyttämiseksi. Käytännön tasolla Arabianranta-hanke on luonut korkean teknologian taideteollisuus- ja mediakeskuksen korkeakoulun ympärille. Tavoitteena on luoda Arabiarannan taideteolliskeskuksesta vuoteen 2015 mennessä muotoilun, taideteollisuuden, visuaalisen kulttuurin ja musiikkikoulutuksen sekä näiden tuotannon ja palveluiden keskittymä. Samalla se olisi Helsingin kaupungin kulttuurista identiteettiä vahvistava merkittävä eurooppalainen keskus. Tutkimusta, koulutusta ja yritystoimintaa pyritään lähentämään toisiinsa. Samalla korkeakoulun tavoitteena on kohottaa yleistä elämisen laatua kehittämällä sosiaalisesti vastuuntuntoista ja uusia muotoja hakevaa yhteisöllistä taidetoimintaa. Kysymys on myös kansalaisia aktivoivien prosessien kehittämisestä, kaiken kaikkiaan dynaamisemman otteen ottamisesta toimintaympäristöstä.

Lume, 1999 Syksyllä 1999 valmistunut, Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komosen suunnittelema Audiovisuaalisen median tutkimus- ja kehittämiskeskus Lume on suurin panostus taideteollisuusalan koulutukseen sitten Ateneum-rakennuksen valmistumisen. Keskuksen myötä kaikki korkeakoulun osastot sijaitsevat saman katon alla.
Antti Huittinen/Taike

 

Lähdeviitteet

Huovio, Ilkka. Invitation from the Future. Treatise on the Roots of the School of Arts and Crafts and its Development into a University Level School 1871-1973. Acta Universitatis Tamperensis 610. Tampere 1998.

1 Essen, Werner von 1925, Suomen Taideteollisuusyhdistys ja sen Keskuskoulu 1870-1875-1925. Muistokirjoitus. Taideteollisuusyhdistyksen julkaisema 50-vuotisjuhlansa johdosta. Helsinki 1925, 9.

2 Tuomikoski-Leskelä, Paula 1977, Taide ja politiikka. Kansanedustuslaitoksen suhtautuminen taiteen edistämiseen Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 103. Suomen Historiallinen Seura 1977, 123.

3 Von Essen, 34-36.

4 Signeeraamaton käsikirjoitus vuoden 1902 organisaatioehdotuksesta. STTY, Taike.

5 Vuosikertomus 1902 - 1903, s.14, 15.

6 Vuosikertomus 1904 - 1905, 9.

7 Von Essen 1925, s. 89.

8 Sama, 131; Vuosikertomus 1917-18, 3-4.

9 Vuosikertomus 1919-1920, 2.

10 Taideteollisuuskeskuskoulukomitean mietintö, 13, Komiteanmietintö 1944:3.

11 Sama, 22.

12 Korkeakoulukomitean mietintö, 5, Komiteanmietintö 1956:7.

13 Sama, 48.

14 Sama, 73.

15 Taideteollisen oppilaitoksen ohjesääntö 1949, I luku, pykälät 1 ja 2.

16 Sama, VII luku, pykälä 21.

17 Sama, VIII luku, pykälä 23.

18 Michelsen, Karl-Erik, Valtio, teknologia ja tutkimus, VVT ja kansallisen tutkimusjärjestelmän kehitys. Espoo 1993, 259.

19 Hjerppe, Riitta 1982, Teollisuus. Suomen taloushistoria 2. Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala, Viljo Rasila. Helsinki 1982, 408.

20 Michelsen 1993, 260.

21 Taideteollisen oppilaitoksen uudistamistoimikunnan mietintö, Komiteanmietintö 1970:B3.

22 Vuosikertomus 1981-1982, 3-4.

23 Hoffman, Kai, Elinkeinot. Helsingin historia vuodesta 1945. Osa I. Väestö, kaupunkisuunnittelu ja asuminen. Oiva Turpeinen, Timo Heranen, Kai Hoffman. Helsingin kaupunki. Helsinki 1997, 324.

24 Laatu, Tehokkuus, vaikuttavuus. Taideteollisen korkeakoulun raportti koulutuksesta, taiteellisesta toiminnasta ja tutkimuksesta 1998, toim. Esa Hämäläinen ja Hanna Karkku (taulukot). Helsinki 1998, 15.

25 Taideteollisen korkeakoulun toimintakertomus ja tilinpäätös 1997, s. 5.


Päivitetty 17.11.2003

Alkuun