CARL GUSTAV ESTLANDER (1834 - 1910)

C.G. Estlander
C.G. Estlander

Syyskuussa 1870 Helsingissä kokoonnuttiin professori Z. Topeliuksen puheenjohdolla pohtimaan, mihin toimiin olisi ryhdyttävä sen "kasvavan polven hyväksi, joka joutuu työpajoihin usein vailla vaatimattomampiakin esitietoja ja omaamatta edes sitä perinnäisopetusta, jota ammattikuntalaitos on antanut". Samassa kokouksessa professori Carl Gustav Estlander ehdotti, että pääkaupunkiin olisi perustettava veistokoulu nuorten, teollisuus- ja käsityöaloille antautuneiden henkilöiden "taidetajun ja valmiuden" kehittämiseksi. Veistokoulu avattiin Kasarmintorin kansakoulun huoneistossa 11. päivänä tammikuuta 1871. Tällöin alkoi Suomessa taideteollisuuden koulutus.

AKATEEMINEN URA

Carl Gustav Estlander väitteli tohtoriksi vuonna 1859. Hänet nimitettiin seuraavana vuonna Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden dosentiksi. Saman oppituolin professorina hän oli vuodesta 1868 aina 1890-luvun alkuun.

Kalevalan innoittamana Estlander tutki aluksi Euroopan keskiaikaista kansanrunoutta. Ansiokkain on hänen provencelaisrunoutta käsittelevä tutkielmansa. Estlander pyrki selittämään niiden syntyajan historiallisista oloista käsin sekä luonnehtimaan etevästi myös niiden esteettisiä arvoja. Estlander loi niinikään tieteellisen perustan myöhemmälle Runebergin tutkimukselle. Merkittävä yleiskatsaus "Runebergs skaldskap" ilmestyi hänen toimittamiensa Runebergin koottujen teosten normaalipainoksen johdantona. Estlander julkaisi myös kaksi tutkielmaa Arwidssonista ja toimi kirjallisuuskriitikkona. Häntä voidaan pitää myös Suomen taidehistorian tutkimuksen uranuurtajana vuonna 1867 julkaistun laajan yleisesityksen "De bildande konsternas historia från slutet af a dertonde århundradet till våra dagar" (1887) perusteella.

Ylioppilasvuosinaan Estlander kuului fennomaaneihin, mutta loitontui heistä 1860-luvulla. Vähitellen hän alkoi tähdentää ruotsin kielen merkitystä suojana idän painetta vastaan. 1870-luvun koulukomitean jäsenenä hän jopa vastusti suomenkielisten oppikoulujen perustamista.

ALOITTEISTA TULOKSIIN

Aikalaisten kuvauksen mukaan Estlander oli innostava, aloitteikas ja monipuolinen henkilö. Hänen tuotantonsa on varsin runsas, ilmaisunsa ilmeikästä ja kultivoitua. Topeliuksen jälkeen Estlander valittiin Suomen Taideyhdistyksen sihteeriksi ja sitten puheenjohtajaksi. Määrätietoisesti hän ajoi taiteen ja taideteollisuuden läheistä yhteistyötä; hänen aloitteestaan syntyi taideteollisuusyhdistys vuonna 1874.

Kolmea vuotta aiemmin Estlander oli julkaissut pamfletin Suomen taiteen ja teollisuuden tähänastisesta ja tulevasta kehityksestä. Se herätti suurta huomiota. 82-sivuinen kirjanen oli taitavasti laadittu. Siinä pohdittiin elävästi yhteiskuntaelämää, taidetta ja teollisuutta meillä ja muualla.

Veistokoulun ja taideteollisuusyhdistyksen synnyn taustalla oli 1870-luvulla pyrkimys kohottaa suomalaisten tuotteiden laatua ja jalostusastetta ja erityisesti edistää vientiä. Vienti oli välttämätöntä kotimaan rajoitetun ostajakunnan takia. Ensisijaisena houkuttimena olivat Venäjän markkinat, ei vähiten edullisten tullien vuoksi.

Taideteollisuusyhdistyksen perustaminen oli sidoksissa ruotsinmieliseen liberalismiin. Estlander alkoi 1870-luvulla tehdä eroa fennomaaneihin, jotka taistelivat ennen kaikkea suomen kielen aseman puolesta. Esteettisissäkin kysymyksissä oli näkemyseroja : fennomaanit kannattivat Saksassa vaalittua ajatusta "taidetta taiteen vuoksi". Liberaalit edustivat utilitaristista näkemystä. Sen juuret olivat Englannissa. Taide oli väline parempaan yhteiskuntaan pyrittäessä.

Estlander puhui mielellään kansallisesta olemassaolosta "tavoitellun jalostusasteen kohottamisen ja paremman laadun päämääränä". Vuonna 1873 Wienissä Frans Joosefin 25-vuotisen hallituskauden kunniaksi järjestetyn maailmannäyttelyn yhteydessä syntyi ajatus, että Suomeen olisi saatava peruskokoelma "malliesineitä" taideteollisuuden alalta. Estlander korosti parissakin Helsingfors Dagbladetin artikkelissa, miten tärkeää tällaisen kokoelman saaminen olisi. Museokokoelman esineitä voitaisiin käyttää malleina taideteollisuuskoulun opetuksessa. Helsingfors Dagbladet pani toimeen keräyksen, lisäksi saatiin valtionavustus sekä yksityislahjoitus. Rahoilla ostettiin kaikkiaan 732 esinettä. Taideteollisuusmuseon perusta oli luotu.

SUURI LAHJA

Estlander oli jo mainitussa pamfletissa vuonna 1871 herättänyt kusymyksen "taiteiden talosta". Tavoitteena oli rakennus, joka pohjakerroksen liikehuoneistojen ohella käsittäisi "suuren, kahden kerroksen läpi ulottuvan juhlasalin siihen liittyvine sivuhuoneineen", sekä "vartavasten näyttelytointaan soveltuvia saleja" ja "taideteollisuuskoulun, taideteollisuusmuseon ja taideyhdistyksen tilat". Estlander tähtäsi ennen kaikkea taiteen ja taideteollisuuden yhdistämiseen; se koituisi molempien hyödyksi. Asiasta keskusteltiin vilkkaasti. Monien, esimerkiksi taideyhdistyksen puheenjohtajan Cygnaeuksen asenne oli kielteinen. Teollisuuden mukaan ottaminen uhkasi hänen mielestään laitosten itsenäisyyttä. Taideyhdistys ja sen kokoelma jäisivät taideteollisuusmuseon ja taideteollisuuskoulun alle.

Asiassa kuitenkin päästiin eteenpäin. Senaatti tuki hanketta, samoin Helsingin kaupunginvaltuusto. Rautatientorin varrelta varattiin tontti taideteollisuusyhdistyksen ja taideyhdistyksen käyttöön. Taideyhdistyksen kokouksessa vuoden 1877 alussa pidettiin ratkaiseva äänestys. Rakennushankkeen arvostelijat hävisivät. Valtio lunasti tontin kaupungilta, mutta muutoin hanke eteni hitaasti. Arkkitehtikilpailu voitiin julistaa vasta 1883. Yhteenkään ehdotukseen ei oltu tyytyväisiä ja senaatti antoi lopullisten piirustusten laatimisen arkkitehti Theodor Höijerille. Rakennustyöt aloitettiin 1884 ja kolme vuotta myöhemmin Estlander saattoi pitää avajaispuheen Ateneumin rakennuksessa, jonka julkisivussa oli hänen valitsemansa ja vaalimansa tunnuslause "Concordia res parvae crescunt".

Upean rakennuksen vihkiäispuheen Estlander päätti seuraaviin sanoihin: "Vaikka taiteemme nykyisin etsiikin aiheensa ihmisten parista ja luonnosta, katselkoon se niitä aina hyväntahtoisin ja rakastavin silmin, ja vaikka taiteemme vielä onkin pakko käytellä talttaa ja sivellintä Pariisin tai Düsseldorfin tapaan, johtakoon sen kehitys vakaasti kohti sitä hetkeä, jolloin veistokset ja maalaukset eivät ole ainoastaan sisällöltään, vaan myös muodoltaan kotimaisia. Tällä edellytyksellä ja tämän toivossa isänmaa antaa seppeleensä. Saatuaan tänään suuren lahjan taide lienee riittävästi vakuuttunut siitä, ettei vastedeskään jää vaille seppeleitään.

Ateneum. Kaivokatu 2-4
Ateneum. Kaivokatu 2-4.
©Kuva: Olof Sundström 1931. Helsingin kaupunginmuseo. 11004.

ILKKA HUOVIO
ilkka.huovio@uiah.fi

ARTTU!
Taideteollisen korkeakoulun tiedotuslehti 1/96