Arttu Brummer.
©Kuva: Taideteollisuusmuseo. 18695.

NÄKIJÄ JA TEKIJÄ

- Arttu Brummer

Arttu Brummerin opettajanura Taideteollisuus-Keskuskoulussa kesti yli kolme vuosikymmentä vuodesta 1919 aina hänen kuolemaansa 1951 saakka.
Tänä aikana suomalainen taideteollisuus ja sen opetus uudistui voimakkaasti. Arttu Brummer oli vireä koko koulun opetuksen sekä myös oman opetustyönsä edistäjä. Brummerin kehittämään oppiaineeseen, yleiseen sommitteluun, nojaa suomalaisen taideteollisuuden menestyminen toisen maailmansodan jälkeen.

Brummer aloitti ensimmäisen vuosikurssin kompositiopiirustuksen opettajana 1919, ja toimi pian myös koulun hallinnossa. Optimistisen 1920-luvun puolivälissä Brummer arvioi Taideteollisuuskoulun tilannetta. Koulu oli saanut läpikäydä samat kehitysvaiheet kuin taideteollisuus yleensä: "Se oli ensiksi diletanttien tyyssija, muodostui sitten opinahjoksi 'taiteilijoille jumalan armosta' vailla alkeellisimpiakaan taideteollisuusalan ammattitietoja ja pyrkii nykyisin kasvattamaan eri taideteollisuusaloille teknillisestikin mahdollisimman kompentteja työntekijöitä".

Toivomisen varaa oli runsaasti. Ammatilliset tiedot olivat puutteellisia ja työskenneltiin 'liian paljon paperilla'. Pajoja ja ateljeereja puuttui.

Opetusohjelmaa oli niinikään uusittava. Alkuopetuksen Brummer toivoi olevan ehdottomasti sama sekä vapaitten että sovelletun taiteen oppilaille, toisin sanoen valmistautumismahdollisuuksia Brummerin mielestä tuli olla kolmeen suuntaan: käsityöläiseksi, taidekäsityöläiseksi ja taiteilijaksi.

Taideteollisuus-Keskuskoulun päiväkoulussa oli seitsemän eri taideteollisuus- ja taidekäsityöalalle johtavaa ammatillista linjaa. Kaikkien osastojen edellyttämät alat vaativat harjoittajiltaan taipumuksiinsa nähden paljon yhteistä, mutta myös "erikoisia selvästi määriteltäviä synnynnäisiä erikoistaipumuksia erikoisalallaan". Taiteilijaksi synnytään, koulun kasvatus voi ainoastaan suunnata synnynnäisiä lahjoja. Brummerin analyysin mukaan näitä synnynnäisiä taitelijanlahjoja olivat värisilmä, käden varmuus, kätevyys, rakenteellinen äly, maku sekä mielikuvitus ja sisäinen minä. Lisäksi eri osastoilla oli "luonnollisia vaatimuksia".

Erilaisia vaatimuksia

Piirustuksenopettajanvalmistusosastolle antautumisen yksi pääedellytyksiä "on tietysti synnynnäinen värisilmä". Tekstiilitaiteen alalla hyvä värisilmä on vielä suurempi apu kuin hyvä muotosilmä. Huonekalupiirtäjäinosastossa tulee ehdottomasti olla hyvin hyvä värisilmä. Keramiikan taiteen alallakin värisilmä on armoitettu lahja, mutta tuskin yhtä vaatelias posliininkoristelijalle ja jälleen lasinsommittelijalle tietysti paljon toisarvoisempi synnynnäinen vaatimus, Brummer hahmottelee.

Käden varmuutta tarvittiin koristemaalauksessa, graafillisessa taiteessa, posliinin koristelussa ja keramiikassa. Tekstiilitaiteilijaltakin vaaditaan kyllä piirustustaitoa mutta hänelle piirustus on kuitenkin ainoastaan välillinen keino, joka "ei luonnollisesti jää elämään elävässä työssä". Huonekalupiirtäjien osastossa on varma käsi suuri ansio, vaikkakin huonekalupiirtäjä suuresti joutuukin turvautumaan viivottimeen, Brummer luonnehtii.

Kätevyys pääsi oikeuksiinsa erityisesti kudonnassa. Puunveistäjällä oli synnynnäistä "omalaatuista kätevyyttä". Myös taidetakojalla ja keraamisella taiteilijalla tuli olla suuremmassa ja pienemmässä määrin oman alansa kätevyystaipumusta.

Taiteellinen luominen vaatii Brummerin mukaan intuitiivista tunne-elämää ja vaistoa, mutta taidekäsityö ja taideteollisuus sen sijaan älyllistä harkintaa. Rakenteellista älyä vaadittiin ennen kaikkea huonekalupiirtäjien osastossa puun käsittelyssä ja huonekalujen rakenteiden ratkaisuissa.

Kuten värisilmä oli makukin Brummerin mielestä synnynnäinen ilmiö, mutta edellisestä eroava siinä suhteessa, että hyvä opetus ja edullinen ympäristö voivat sitä kehittää. Maun puutteen saattoi Brummerista helposti huomata jo muutaman koetyön perusteella. Brummerista ihminen kykeni muuttumaan uusissa hyvää makua edustavissa oloissa huomattavasti, joskus jopa täydellisesti, edukseen.

Brummer tähdensi, että mielikuvitus on taiteilijanlahja ja että taiteilijalta vaaditaan mielikuvitusta, kykyä eläytyä, herkkyyttä ja sielunelämän rikkautta. "Kenenkä sielu on saanut muumion rauhan ja kääritty palsamoituna kuolinliinoihin, hän ei ole kykenevä luovaan työhön". Eräillä osastoilla oli lisäksi luonnollisia vaatimuksia. Graafillisen taiteen osaston mainosgraafikon alan valitsijan tuli olla älykäs ja luonteeltaan ulospäin valveutunut, reippaasti toimiva ja loogilliseen tehtävään, kirkkaaseen jäsentelyyn pystyvä. Kuvittaja sen sijaan sai olla aivan toisenlainen kuin "kiihkeän liike-elämän palvelukseen antautunut reklaamitaiteilija": elämälle vieraskin yksinäinen haaveilija. Posliinikoristelijan tuli esittää koristelulle luonteenomaista pienipiirteistä tarkkaa kirjailua ja omata synnynnäistä halua "beettailuun".

Piirustuksenopettajanvalmistusosastossa vaadittiin opiskelijalta paljon. Pääsyvaatimuksina oli ylioppilastutkinto ja maailmaa oli hallittava laajasti. "Jossain määrin papillista taipumusta, hänen kun on taisteltava itselleen varma usko ja sen saavutettuaan toimittava tämän korkeamman elämän tulkkina sen julisteena, Johannes Kastajan ominaisuudessa. Onhan hyvä jos hän toimii elävästi luovana taiteilijana sillä silloin hän helpoimmin saapuu elävän veden partaalle, mutta kuitenkin hänen tehtävänsä on elävän taiteen julistus nuorisolle".

Uudet aatteet

Itsenäisyyden ajan alkuvuosina katkesivat monet kansainväliset yhteydet. Tästä syystä oli lähdettävä etsimään yhteyksiä Pohjoismaihin ja Eurooppaan. Arttu Brummer oli yksi näiden yhteyksien rakentajista.

Funktionalismi esiintyi suomalaiselle yleisölle ensi kertaa näkyvästi taideteollisuuden vuosinäyttelyssä 1930 Helsingin Taidehallissa. Samana vuonna funktionalismista tuli varsinainen suuri puheenaihe huomiota herättäneessä Tukholman näyttelyssä. Samaan aikaan Suomessa valmistui mahtipontinen Eduskuntatalo. Sen sisustukseen mittatilaustyönä osallistuivat taideteollisuutemme johtavat nimet. Mukana tietenkin oli myös sisustusarkkitehti Arttu Brummer.

Klassismi ja funktionalismi iskivät yhteen. Seurasi kiihkeä vertaansa vailla oleva keskustelu ympäristöstä, teollistamisesta ja taidekäsityöstä. Sen seuraukset alkoivat vähitellen koskettaa koko suomalaista elinympäristöä. Keskustelu tunkeutui myös koulutukseen, tiedottamiseen, yhteiskuntaan.

Yhteiskunnan koneellistuminen oli Brummerin mielestä ratkaisematon ongelma. Sen aikaansaannoksia Brummer vertasi "keskiajan personoituun perkeleeseen". Hänen mielestään tarvittiin paljon runollista "tulenkantamista", jos mielittiin nähdä rautavalimoitten savussa ja kuumuudessa muuta kuin ihmisarvolle sopimaton olotila. Varmaa kuitenkin Brummerin mielestä oli, että "missä käsiteollisuus kykenee taloudellisesti kilpailemaan tehdasteollisuuden kanssa, siellä on aina ihmisarvon nimissä käsiteollisuus asetettava etusijalle".

1930-luvulla suunnittelijat ja taiteilijat alkoivat empimättä puuttua tehtäviin, joita entinen koristetaiteilija olisi pitänyt liian persoonattomina. Uusilla suurilla toiminta-aloilla, huonekalu-, tekstiili-, keramiikka- ja lasiteollisuudessa, kulta- ja hopeasepäntyössä, valaisin-, tapetti- ja graafisessa teollisuudessa, useilla metalliteollisuuden aloilla, mainos- ja myymäläkulttuureissa, leikkikalu- ja nahkatavaratyössä sekä pakkausteollisuudessa avautui etenkin pulakauden mentyä uusia laajoja mahdollisuuksia. Yritykset ja teollisuus alkoivat kohdistaa huomiota enemmän koulutukseen. Koulu sai tilauksia, opiskelijoiden kesken järjestettiin kilpailuja, joilla hankittiin malli- ja kuosipiirustuksia mm. tapetti-, huonekalu- ja lasitehtaiden tarpeisiin. Lisäksi lukuisat yhdistykset, liikkeet ja yksityiset henkilöt tilasivat koululta malleja ja piirustuksia. Myös koulun johto pyrki järjestelmällisesti edistämään tätä toimintaa.

Taiteellinen johtaja

Arttu Brummerin tullessa Taideteollisuus-Keskuskoulun taiteelliseksi johtajaksi 1944 koulun johto oli valmis laajoihin uudistuksiin. Arvioidessaan huhtikuussa 1945 Taideteollisuus-Keskuskoulukomitean tekemää mietintöä Brummer päätyi varsin myönteisiin kannanottoihin. Tyytyväisenä hän totesi, että Taideteollisuus-Keskuskoulun merkitys kulttuurillemme ja teollisuudelle oli itsestään selvä. Voitiin siis olettaa, että perustettavaksi ehdotetulle opistolle on mahdollista luoda varma taloudellinen pohja ja kyllin väljät olot, jotta työ voisi "haitatta ja hankaluuksitta" jatkua. Brummer viittasi siihen, että tämän kaltainen kulttuurilaitos tarvitsisi itsenäisen taideinstituutiolle sopivan lainsäädännön. Brummer kannatti myös koulun valtiollistamista.

Taideteollisuus-Keskuskoulun kehitystä arvioineessa komiteassa keskusteltiin keskuskoulun muuttamisesta korkeakouluksi. Lopullisena ehdotuksena sitä ei kuitenkaan nostettu esille. Brummerin mielestä Suomessa olisi voinut toimia kaksi korkeakoulua, joista toinen kehittäisi ne taiteilijat ja spesialistit, jotka suunnittelisivat varsinaisen talon ja toinen, joka kasvattaisi ne spesialistit, jotka huolehtisivat rakennusten sisustuksesta. Näitä kahta alaa oli vaikea yhdistää samalle henkilölle.

Lippu
Taideteollisen oppilaitoksen lippu. Arttu Brummer. 1950.
©Kuva: Kari Holopainen.

Brummer ja opiskelijat

Arttu Brummer oli opiskelijoiden arvioiden mukaan hyvä taiteellinen johtaja. Arvostajiin kuului myös kriittisenä tunnettu Ilmari Tapiovaara. Brummer oli impressaari oppilaskunnalleen, se suorastaan palvoi häntä. Kun Brummer piti kritiikin, oli sali tupaten täynnä. Jokainen sana haluttiin kuulla. Antti Nurmesniemi kertoo, että "Arttu ei ollut kovin suulas". Mutta hänen kritiikkitilaisuutensa olivat täyteläisiä. Opetus oli sellaista "pientä tönimistä".

Brummer eteni työssään kahta tietä. Hänessä yhdistyi järjestelmällinen erittelijä, joka eteni tiettyjä ratoja myöten, hän tuotti analyysejä, jotka hän yhdisti fantasiaan ja mielleyhtymiin. Hän eteni impulssien avulla, ilman järjestystä joskus jopa kaoottisuuteen saakka. Mutta hän osasi esittää myös vastaväitteitä todellisuudelle. Hänestä löytyi muuttajan, uudistajan ajattelua. Hän osasi yhdistää kaavan ja satunnaisen fantasian. Näin Brummerista tuli funktionalismin sävyttämän klassismin edustaja.

Arttu Brummer opetti sommittelupiirustusta, ja lukuvuodesta 1928-29 hän vastasi myös huonekalupiirustuksen opetuksesta. Opetuksessaan hän oli oppilaidensa suhteen varsin liberaali, antoi kaikkien kukkien kukkia. Linja oli hyvinkin klassistisvoittoinen. Hänen persoonallisuutensa oli hänen väkevin voimansa, sanoo Tapiovaara.

Arttu Brummerista on myöhemmin tullut lähes myyttinen henkilö. Brummer oli Nurmesniemen mukaan henkilönä sillä tavoin etäinen ja omalaatuinen, että myytin syntyminen oli mahdollista. Suhde opiskelijoihin ei ollut kovin läheinen. Brummerin ihmissuhteet olivat joko hyvät tai huonot, välimuotoja ei ollut, Tapiovaara muistelee. Ammattikunnan jäsenistä löytyi Brummerin ymmärtäjiä ja jopa palvojia, mutta voimakasta vastustustakin löytyi esimerkiksi alan ammattijärjestössä Ornamossa. Arttu Brummer oli "valloittava karaktääri". Hän antoi koululleen ja opiskelijoilleen tukea ja suuntaa: Brummer nosti suomalaisen taideteollisuuden tasoa.

ILKKA HUOVIO
ilkka.huovio@uiah.fi
 
ARTTU!
Taideteollisen korkeakoulun tiedotuslehti 3/91


Perusinformaatiota Arttu Brummerista