Kirkkotekstiilit – katkeamaton perinne, muuttuva kuvamaailma

Kirkkotekstiilien eläintarhat ja kukkivat puutarhat

Kirkkotekstiilien historia ulottuu Suomessa lähes yhtä kauas kuin kirkkorakennustenkin eli juuri päättyneen vuosituhannen alkupuolelle. Keskiajalla silloisessa katolisessa kirkossa tekstiilien tehtävä näyttää painottuneen toisin kuin nykyisissä, erityisesti esteettisiä näkökohtia korostavissa kirkkorakennuksissamme. Tuolloin usein lukutaidottomille seurakuntalaisille kirkon kuvallinen maailma oli tärkeämpi tiedonvälittäjä kuin puhuttu ja luettu sana, joka usein oli käsittämätöntä latinaa.

Turun tuomiokirkossa on kankainen pyhäinjäännöslipas, jossa säilytetään 1150-luvulla kuolleen ruotsalaisen pyhimyskuningas Eerik Pyhän leukaluuta ja pään luita. Pyhäinjäännösten kankainen kotelo on ommeltu kiinalaisesta silkkidamastista todennäköisesti Uppsalassa 1200-luvun lopulla ja esine lahjoitettu Turun tuomiokirkkoon Pyhän Eerikin ja Pyhän Henrikin alttarin vihkiäisiin noin vuonna 1400. Yhteistä sille ja 1300-luvulta säilyneille noin kymmenelle varsinaiselle liturgiselle tekstiilille on niiden valmistamiseen käytetyt värikkäät ja kuviolliset silkkikankaat. Pyhän Eerikin jäännöksiä verhoavaan silkkiin on kuvioitu lentäviä fong-hoang -lintuja ja kelluvia kilpikonnia. Seilin kirkosta peräisin olevan messukasukan, ns. kellokasukan materiaalina on eläinkuosinen italialainen silkkibrokadi. Alunperin punaiselle pohjalle on kuvattu aitauksen sisällä lepäävä leijona, lehtipuu ja suuri granaattiomena. Rauman kirkosta on saatu talteen myöhäiskeskiaikainen kuorikaapu, joka on ommeltu italialaisesta silkkibrokadista. Siinä on keltaisella pohjalla itämaisittain kuvioitujen tekstinauhojen päällä lepääviä panttereita. Niiden välissä erikokoiset linnut ahdistelevat karhuja köynnösruusuja muistuttavien kasvien lomassa. Kuviot on kudottu vihreistä ja punaisista silkkilangoista sekä kullatusta pellavasta. Kaavun sinisiin reunanauhoihin on kuvattu sorsan kimppuun hyökännyt kotka ja saksanhirveä tappava leijona, lohikäärmeitä, tulivuoria sekä palmuja ja lootuskukkia.

Vanhojen kirkkotekstiilien kankaiden kuvioaiheet, joilla on varsin vähän yhteistä nykyisten kirkollisten symbolien kanssa, voivat ihmetyttää tämän päivän katsojia. On kuitenkin muistettava, että kirkolliseen käyttöön tarkoitettuja tekstiileitä valmistettiin keskiajalla parhaista materiaaleista, joita tilattiin myös yläluokan ja hovin käyttöön. Oli myös tavallista, että epämuodikkaiksi tai tarpeettomiksi käyneitä juhlapukuja lahjoitettiin kirkolle ja niistä ommeltiin liturgisia vaatteita. Joitakin itämaisia aiheita on tulkittu kristillisiksi siten, että linnut kuvaavat sieluja, puut paratiisin puita ja kotkat taivaallista ja kaikkinäkevää. Pohjakankaiden päälle on joskus kirjailtu vielä raamatullisia aiheita. Esimerkiksi aiemmin mainittuun pyhäinjäännöskoteloon on kirjottu kulta- ja silkkilangoin Pyhän Eerikin marttyyrikuolemaa kuvaava kohtaus.

Naantalin nunnien käsityöt – taitoa ja taidetta

Suomalainen käsityötaito puhkesi kukoistukseen Naantalin birgittalaisluostarissa, ja sen toiminta alkoi 1440-luvulla. Luostari ei tuolloin edustanut maassamme ainoastaan käsityötaidon huippua vaan oli keskiajan tärkein hengellinen yhteisö Suomessa. Sen jäsenistä suurin osa oli aatelisia ja muita säätyläisiä. Yhteisö oli perustettu Vadstenan pääluostarin tytärluostariksi, jonka toiminta perustui Pyhän Birgitan (1303-1373) luomiin sääntöihin. Niiden mukaan nunnien tuli "valmistaa ja kirjailla silkillä, kullalla ja helmillä ne vaatteet, jotka olivat tarpeen kirkon kaunistamiseksi ja Jumalan kunniaksi". Birgitta oli myös määrännyt, että yhteisön jäsenten tuli huolehtia alttari- ja messuvaatteista valmistamalla ja kunnostamalla niitä. Tekstiileitä ei saanut tehdä maallisiin tarkoituksiin, eikä niissä saanut käyttää kuin aitoja materiaaleja, silkkiä, kultaa ja hopeaa. Jokaista alttaria varten piti olla kahdet tekstiilit, toiset juhla- ja toiset arkikäyttöön.

Naantalilaisnunnien töitä on säilynyt kymmenkunta. Vadstenassa Ruotsissa töitä on jäljellä noin kolmekymmentä. Säilyneiden tekstiilien perusteella voidaan päätellä, että birgittalaisnunnat olivat erittäin taitavia käsityöläisiä. He hallitsivat monenlaisten materiaalien käytön, ja heidän esteettinen ilmaisutaitonsa oli huomattavan korkeatasoista. Siitä huolimatta, että luostarin toiminta alkoi hiipua jo 1500-luvun alkupuolella ja tuontitekstiilien rinnalla nunnien käsitöiden osuus oli vähäinen, ne muodostavat erittäin arvokkaan ja omaperäisen luvun maamme tekstiilitaiteen historiassa. Vaikka suomalaisten luostaritekstiilien esikuvina olivat useimmiten vadstenalaiset työt, voidaan niistä tunnistaa omaperäinen naantalilaistyyli.

Huomattavin tältä aikakaudelta säilynyt tekstiili on Huittisten kirkon yli kaksi metriä pitkä alttarin reunusnauha, joka on valmistettu 1490-luvulla. Sen tekijä oli luostariin vuonna 1449 otettu huittislainen Birgitta Anundintytär. Nauhaan on kirjailtu neljätoista raamatullista kohtausta, joista kukin on sijoitettu omaan kaariholviinsa. Aikoinaan nämä holvit ja niiden välissä olevat pylväät oli koristeltu helmillä. Tämä alttaritekstiili oli samalla eräänlainen kirja, kertomus, jonka luvuissa on kuvattu Neitsyt Marian historia. Maria-aiheiden käyttö oli hyvin yleistä, ennen kuin protestanttinen jumalanpalvelus syrjäytti katolisen 1500-luvun puolivälin jälkeen.

Kaikissa säilyneissä naantalilaistöissä on runsaasti kuviointia ja selvästi kristillisempi aihemaailma kuin 1300-luvun kirkkotekstiileissä. Nunnat kuvasivat töissään myös kasveja ja eläimiä, mutta niiden lisäksi töissä esiintyy raamatullisia tekstejä ja henkilöitä, ristejä, kukkia ja sydämiä. Naantalilaisnunnien työt osoittavat tuon ajan kirkkotekstiilien olleen tärkeä osa jumalanpalveluselämää.

Nunnien kunniaksi on luettava myös arkisten käsityötaitojen, esim. sukkien ja lapasten neulomisen levittäminen alueen väestön keskuuteen. Birgittalaissisarten välityksellä levisi myös pitsinnypläystaito, joka kulkeutui Ruotsista Suomeen. Pitsejä alettiin käyttää myös kirkollisissa asusteissa. Kulta-, hopea-, silkki- ja pellavalangoista valmistetuilla pitseillä koristettiin mm. messupaitoja.

Jo Olavi Maununpoika (k. 1460) oli kehunut suomalaisia naisia erittäin taitaviksi kutojiksi. Hänen mukaansa he osasivat kutoa villa- ja pellavakankaisiinsa "kukkia, taivaankaaria ja lehtipuita, jotka auringonpaisteessa kuvastuivat vedenpintaan". Kirjontatöissä Pohjoismaiden naiset olivat hänen mielestään paljon etevämpiä kuin "muut maailman taiteilijat".

Naantalin luostarin toiminta hiipui katovuosien, kulkutautien, venäläisten ryöstöretkien johdosta ja sammui lopullisesti kuningas Kustaa Vaasan vuonna 1527 toimeenpaneman uskonpuhdistuksen jälkeen. Kirkkojen sisustuksissa muutos näkyi mm. kuvien ja sivualttareiden vähenemisenä. Ankarimmillaan luterilainen oppi salli vain alttaritaulun ja ristiinnaulitun kuvan kirkkotilassa. Myös ankara verotus karsi kirkkojen omaisuutta. Vuonna 1550 jouduttiin kirkkojen kallisarvoisimmat esineet luovuttamaan kuninkaalle ja valtiolle.

Aatelisia lahjoja

Ruotsissa kuningashuonetta kiinnosti edelleen vaatettaa papisto ja koristaa keskeisimmät kirkot esim. kruunajaistilaisuuksia varten valtansa vahvistamiseksi, ja hienoimmat esineet tilattiin hovi- tai helmenkirjojien työhuoneilta. Suomessa kirkollisten arvoesineiden hankinta oli yläluokan anteliaisuuden varassa. Kun aateliset ja säätyläiset lahjoittivat tekstiilejä kirkkoihin, ne pyrittiin valmistamaan mahdollisimman arvokkaista ulkomaisista muotikankaista, lähinnä silkistä ja sametista, joita oli ostettu ulkomailta tai saatu esimerkiksi sotasaaliina. Kankaisiin lisättiin usein kirjottuja kuvioita, helmiä, kultareunuksia sekä lahjoittajan tunnukset, nimikirjaimet tai vaakuna. Helmenompelijat eli helmikirjojat muodostivat Suomessakin oman ammattikuntansa. He olivat saapuneet maahamme ilmeisesti Pohjois-Saksasta ja olivat erityisen taitavia kolmiulotteisen kohokirjonnan tekemisessä. Joitakin heistä tiedetään nimeltä, mutta töitä ei valitettavasti ole säilynyt.

Luostarin toiminnan lakattua kotimainen kirkkotekstiilien valmistus siirtyi kansankutojien tehtäväksi. Heidän työnsä olivat sekä sommittelultaan ja että materiaaleiltaan aikaisempaa karkeampia ja tyylitellympiä. Kuvioaiheina olivat edelleen kasvit, linnut, eläimet ja M-kirjaimet (Maria), jotka peittivät usein koko pinnan. Ammattimainen taidekudonta oli 1400-, 1500- ja 1600-luvulla keskittynyt muutamalle paikkakunnalle.

Värit, joita tekstiileissä tuolloin käytettiin, saatiin luonnosta. Osa väriaineista hankittiin Keski-Euroopasta, ja ne olivat tärkeää kauppatavaraa. Kasveista saatiin ns. turkinpunaista, vaalean- ja tummansinistä, keltaista sekä sinipunaista ja vihreää suorittamalla useampia värjäyksiä. Musta ja harmaa eivät vielä tuolloin olleet yleistyneet suomalaisissa tekstiileissä.

Kirjontatyöt eivät enää 1700-luvulla olleet yhtä suosittuja eivätkä yhtä korkeatasoisia kuin edellisillä vuosisadoilla. Lahjoitettavia messukasukoita ommeltiin tuolloin monivärisistä kukallisista silkkibrokadeista, joita ostettiin mm. Keski-Euroopasta. Kasukoiden ainoana symbolikuviona oli selkäpuolella jostakin toisesta kankaasta ommeltu suuri risti. Pikkutarkkoja kirjontakuvioita ei tuon ajan kirkkotekstiileihin tehty.

Silkeistä samettiin

Elävä ja kukoistava kirkkotekstiilien valmistus ja käyttö tyrehtyi vähitellen 1700- ja 1800-luvulla kun punainen, kultakoristeinen sametti ja ennen kaikkea hopealla koristeltu musta sametti yleistyivät "evankelisten kirkkotekstiilien" materiaaleiksi. Keskiajan ja 1600-luvun rikasta värien käyttöä kirkkosalissa alettiin pitää uusien näkemysten ja muuttuneen maun mukaan vanhanaikaisena ja sopimattomana. Tuolloin mm. keskiajalta säilyneitä kirkkomaalauksia kalkittiin valkoisiksi, jotta saatiin "ilmava kirkkotila".

Mustien ja punaisten kilpikasukoiden ("psalmbokspärm") valmistus alkoi Ruotsissa 1700-luvun puolivälissä. Ensimmäiset niistä tilattiin Tukholman linnan kirkkoon hovikirjojan työhuoneelta, ja niistä tuli nopeasti sekä Ruotsissa että Suomessa niin suosittuja, että ne syrjäyttivät muut kirkkotekstiilityypit. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan siellä on jokaisessa ennen vuotta 1870 rakennetussa kirkossa säilynyt vähintään yksi samettikasukka, suuremmissa jopa kuusi. Niitä on laskettu säilyneen noin 2000. Suomessakin lähes kaikissa vanhoissa kirkoissa on yksi tai useampi kilpikasukka. Niitä hankittiin Tukholman ompeluateljeista, mutta tekijöitä tiedetään olleen 1800-luvulla myös Suomessa.

Samettipohjalle kuviot aikaansatiin metallilangoin ja –nauhoin siten, että punaiseen yhdistettiin kultaa ja mustaan hopeaa. Messukasukan selkäpuolella oli leveä risti, joka yleensä kohosi Golgataa kuvaavalta kalliolta. Sen alla saattoi olla kaksi oksaa ristikkäin, toinen palmun ja toinen oliivipuun. Keskellä ristiä oli sädekehän ympäröimä orjantappurakruunu. Kaikkein yksinkertaisimmissa kasukoissa oli selässä vain risti. Etupuolella sädehti kolmio, jonka keskellä oli kirjailtu sana "Jahve". Kasukkaa reunusti metallinauha sekä kulta- tai hopeahapsu.

Samanaikaisesti kun samettikasukat yleistyivät, aleni suomalaisten kudontatöiden taiteellinen taso, kuten oli tapahtunut monissa muissakin Euroopan maissa. Rokokoo-aikana alkanut rappiotila oli niin syvä, ettei voitu puhua enää kutomataiteesta. Kansankäsitöissä olivat vallalla roomalaiset, kreikkalaiset ja egyptiläiset laina-aiheet, joita toistettiin mekaanisesti. Erityisen suosittuja olivat myös paimenkohtaukset, maisemat ja satuaiheet.

Liturgisten tekstiilien käyttö väheni 1800-luvulla. Tämä johtui mm. herätysliikkeiden ja muiden korkeakirkollisuuden vastustajien vaikutuksesta. Maamme piispojen henkilökohtaiset asenteet muokkasivat yleistä käytäntöä. Piispojen ja pappien kieltäytymistä "korupukujen" käytöstä jopa ihailtiin.

"Suomalaisen käsityötaidon edistäminen ja jalostuttaminen"

Suomalaisten kirkkotekstiilien uusi nousukausi alkoi 1900-luvun alussa, mutta niiden käyttö levisi laajemmalle vasta, kun yhteydet ekumeeniseen maailmaan, ennen kaikkea Ruotsiin ja anglikaaniseen kirkkoon Englantiin vahvistuivat.

Viime vuosisadan suomalaisten kirkkotekstiilien kehitys liittyy olennaisesti Suomen Käsityön Ystävien (SKY) toimintaan. Ruotsiin oli perustettu vuonna1874 Handarbetets Vänner, ja suomalainen yhdistys perustettiin 1879 ruotsalaisen esikuvan mukaan. Molempien päämääriin kuului oman maan käsityötaidon ja tekstiilikulttuurin säilyttäminen ja kehittäminen.

Vuonna 1904 silloinen SKY:n johtokunnan jäsen, arkkitehti Armas Lindgren suunnitteli yhdistyksen 25-vuotisnäyttelyä varten kansallisromanttisen alttarivaatesarjan, jossa orjantappuroita ja veripisaroita tihkuvia ruusuja oli applikoitu ja kirjailtu silkillä vaalealle villakankaalle. Sarja ei koskaan päätynyt kirkolliseen käyttöön, mutta oli alku sille suomalaisen kirkkotekstiilitaiteen kukoistukselle, joka jatkuu edelleen. Seuraava uudenlainen kirkkotekstiili oli taiteilija Hugo Simbergin Tampereen tuomiokirkkoon suunnittelema alttarivaate, jonka aiheina olivat palmunlehvät ja veripisarat.

Käsityön Ystävien ensimmäiset kirkkotekstiilit olivat ulkopuolisten taiteilijoiden ja arkkitehtien suunnittelemia, mutta 1910-luvulla yhdistyksen omat taiteilijat alkoivat piirtää niitä. Pyrkimys vapautua 1800-luvun raskaasta ja juhlallisesta sommittelusta tapahtui varovaisesti. Pohjamateriaalina oli edelleen usein musta sametti, mutta violetti ja punainen silkki otettiin myös käyttöön. Samanaikaisesti kirkollisten esineitten suunnittelutehtäviä alkoi sisältyä Taideteollisuuskeskuskoulun sommittelupiirustuksen harjoitustehtäviin.

Herkkää ja kertovaa

1920-luvulla oli Suomessa useita kirkkotekstiilien valmistajia, ja uusia töitä esiteltiin mm. erilaisissa näyttelyissä. Yksiväristä tummaa samettipohjaa käytettiin edellisten vuosisatojen tapaan, mutta kuviointi oli rikasta ja runollisen herkkää. Lukuisat kristilliset aiheet, evankelistat, enkelit, Kristus-symbolit, raamatulliset tekstit, kasviornamentit ja ristit levittäytyivät tekstiilien pintaan puhuttelevina sommitelmina. Kuvaustapa oli yksilöllinen ja taiteellisesti korkeatasoinen. Tekstiilit muuttuivat myös pehmeämmiksi ja kevyemmiksi. Messukasukasta tuli leveämpi, pyöreämpi ja peittävämpi.

Kuviollisiksi kudottujen pohjakankaiden käyttö yleistyi meillä, samoin kuin Ruotsissakin 1930-luvun aikana, ja niiden värisävyt olivat vaaleampia kuin edellisillä vuosikymmenillä. Pohjakankaiden päälle kirjailtiin, applikoitiin tai kiinnitettiin kuviollisia ornamenttinauhoja. Vaikka työtavassa on paljon yhteistä 1400-luvun helmikirjojien töiden kanssa, kirkkotekstiileissä ei enää esiintynyt kilpikonnia, villieläimiä eikä jättiläislintuja, vaan peuroja, enkeleitä ja ristejä. 1400 -1700-luvuilla usein kuvioaiheina käytetyt ristiinnaulittu Kristus ja Neitsyt Maria eivät ole olleet 1900-luvun kirkkotekstiilien aiheina ani harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Myös pääkallot ja sääriluut puuttuvat viime vuosisadan kirkkotekstiileistä. Sen sijaan koristeluun on käytetty jalokiviä ja erilaisia jalometalleja. 1930-luvun lopulla aidon silkin korvasi painava ja kiiltävä tekosilkkilanka, josta pohjakankaita kudottiin metritavarana. Tekosilkin lisäksi alettiin käyttää myös karkeampia materiaaleja, mm. villaa.

Kirkkotekstiilit arkkitehtuurin palveluksessa

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset kirkkotekstiilit pelkistyivät. Se heijasti kirkkoarkkitehtuurissa tapahtuneita tyylimuutoksia. Yksinkertaistaminen, karsiminen ja tyhjän tilan rakentaminen muuttivat tekstiilit karkeiksi ja niukkakuvioisiksi. Käytetyt symbolit, joita saattoi olla vain yksi tekstiiliä kohden, olivat yksinkertaisiksi tyyliteltyjä. Ankarimmillaan vain väri tai saman värin eri sävyt, jotka heijastuivat himmeältä pinnalta, välittivät tekstiilin sanoman.

Liturgisten värien käyttö lisääntyi 1950-luvulla. Yksittäisten messukasukoiden ja alttarivaatteiden sijasta seurakunnat alkoivat tilata tekstiileitä värisarjoittain. Ne suunniteltiin ja valmistettiin yksilöllisesti tiettyä kohdetta varten. Useimmiten käytettiin villaa ja tekstiilit toteutettiin kudonnan keinoin. Liturgisten liikkeiden vaikutuksesta stolan käyttö alkoi yleistyä. Se oli ollut unohduksissa satojen vuosien ajan.

Julistaviksi juhlavaatteiksi taiteellisen ilmaisuvapauden kautta

Yksipuolinen kudontatekniikoiden käyttö alkoi vähetä 1980-luvulla mm. järjestettyjen kirkkotekstiilikilpailujen vaikutuksesta. Kilpailutöissä ehdotettiin mitä erilaisimpia työtapoja, joista osa on toteutettukin esim. kutoen, applikoiden, käsinpainaen, käsin- ja konekirjontana sekä eri työtapoja yhdistellen. Sen sijaan batikkivärjäys, silkkimaalaus ja neuletekniikka ovat toistaiseksi jääneet vain luonnoksiin. Kuviointi on vaihdellut niukasta ja viitteellisestä esittävään ja rikkaaseen ilmaisuun. Materiaaleina on käytetty mm. silkkiä, samettia, pellavaa, puuvillaa, karkeaa sisalia ja jopa hartsikäsiteltyä harsoa, useimmiten kuitenkin niin, että pohjakangas on ollut yksivärinen. Keskiajalla sekä 1910- ja 1930-luvulla yleistä tapaa kirjoa tai applikoida kuviot kuviollisen pohjakankaan päälle on 1990-luvulla käyttänyt vain ani harva kirkkotekstiilien suunnittelija. Materiaalien ja työtapojen runsaus on tässä suhteessa ollut sittenkin näennäistä.

1990-luvulla "ilmaisun vapaus" näyttää entisestään lisääntyneen yhä moniulotteisemmaksi muotoutuneen jumalanpalveluselämän myötä. Tämäkin osoittaa, etteivät kirkkotekstiilit nykyäänkään ole jonkin kaavan mukaan toteutettuja "lavasteita" vaan parhaimmillaan elävää, omaa aikaansa ja sen ajattelutapaa heijastavaa kirkkotaidetta. Suunnittelutehtävä uskotaan yhä useammin alan ammattilaiselle, jonka tavoitteena on aikaansaada kirkon jumalanpalveluselämää, seurakuntalaisia ja kirkon visuaalista ilmettä palveleva yksilöllinen ja esteettinen tekstiili tai tekstiilisarja. Siihen, miten tulevat polvet kokevat meidän aikamme tekstiilit, vaikuttaa moni seikka, esim. ajallinen etäisyys, vallitseva arvomaailma ja katsojien omat kokemukset. Kirkkotekstiilien tehtävä pysyy kuitenkin samana: Ne juhlistavat ja julistavat.

Päikki Priha

Kirjallisuus:

Ars Sacra. Näyttelyluettelo 1976.

Jan von Bonsdorff & Margareta Kempff: Vadstena kloster – ett medeltida konstcentrum? – Göran Dahlbäck (toim.): I heliga Birgittas trakter. Uppsala 1990, 280-287.

Inger Estham: Birgittinska textilier. Statens historiska museum. Södertälje 1991.

Inger Estham: Från kungens slott till nyklassicismens sockenkyrka. – Från romanik till nygotik. Studier i kyrklig konst och arkitektur tillägnade Evald Gustafsson. Uppsala 1992, 125-132.

Kalenteri Suomen Naisten työstä. Toimittanut Suomen Naisyhdistys. Helsinki 1894, 149-165.

C. A. Nordman: Finlands medeltida konsthantverk. Helsingfors 1980.

C. A. Nordman: Naantalin nunnien käsitöitä. Naantalin muistojulkaisu. Helsinki 1943.

Päikki Priha: Pyhä kaunistus. Kirkkotekstiilit Suomen Käsityön Ystävien toiminnassa 1904 – 1950. Jyväskylä 1991.

Päikki Priha: Suomalaisten kirkkotekstiilien eläintarhat ja kukkivat puutarhat. – Käytännöllinen teologia ja kirkko. Juhlakirja dosentti Pentti Lempiäisen täyttäessä 60 vuotta 18. syyskuuta 1992. Käytännöllisen teologian laitos, Helsinki 1992, 217-232.

Lars-Ivar Ringbom: Örnen och livsträdet. – Kring konst och kultur. Särtryck. Helsingfors 1948.

 

Sivun alkuun